Kamppailulajit syynissä

Koska tiedän tämän blogin lukijoiden joukossa olevan jonkin verran kamppailulajien harrastajia, hyppään tällä kerralla pois fitnessmaailmasta ja avaan hieman ajatuksiani eri kamppailulajeista. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut jutun stereotypisista vapaaottelun harrastajista, mutta nyt mennä itse lajeihin. Keskityn nimenomaan kamppailu-urheiluun, enkä käsittele lainkaan puhtaita itsepuolustuslajeja, kuten Krav Magaa ja defendoa. Vaikka minulla onkin jonkin verran kompetenssia kirjoittaa tästä aihepiiristä, myönnän etteivät tietoni riitä perinpohjaiseen analyysiin esim. jokaisesta karaten tyylisuunnasta. Oma harrastuneisuuteni on keskittynyt vääntämiseen pyjaman kanssa, joskus ilman sitä.

Olympialajit - kovin juttu maailmalla

Kamppailulajien harrastajamääristä on vaikea saada nopealla googlettamisella suht luotettavia tilastoja. Esim. yksi sivu antaa judon harrastajamääräksi maailmalla huikeat 28 miljoonaa, toinen 2,2 miljoonaa. Yhtä kaikki on selvää, että olympialaisten ohjelmaan kuuluvat kamppailulajit ovat harrastajamääriltään suurimpia kamppailulajeja. Judo, taekwondo, paini ja nyrkkeily ovat siis levinneidempien kamppailulajien kohdalla. Nämä lajit aloitetaan nykyään useimmiten hyvin nuorella iällä, ja lapset ja nuoret muodostavatkin suurimman kyseisten lajien harrastajaryhmän ainakin Suomessa. Olympiastatus takaa sen, että kilpailu on oikeasti kovaa, eikä maailman huipulle ole juurikaan toivoa, jos olet aloittanut harrastuksen yli 15-vuotiaana. Mielenkiinnolla odotan, miten karaten pääsy vuoden 2020 olympialaisiin vaikuttaa sen suosioon ja kansainväliseen tasoon.  Toisaalta thainyrkkeily on erittäin kova juttu Thaimaassa, ja vaikka siitä tuskin olympialajia tuleekaan, on laji sen verran laajalle levinnyt, ettei kyseessä ole mikään marginaalilaji kamppailulajeista puhuttaessa.

Suomalaisia keskustelupalstoja seuraamalla saa kuitenkin sen käsityksen, että suurimman huomion kamppailulajeista keräävät vapaaottelu, brasilailainen jujutsu (bjj) ja lukkopaini. Vapaaottelun ja erityisesti sen keskeisimmän organisaation UFC:n suosion ymmärrän hyvin - se tarjoaa nykyihmiselle gladiaattorihenkisistä meininkiä ja moneen vetoaa lajin monipuolisuus. Vaikken itse seuraakaan vapaaottelua kovinkaan aktiivisesti, tykkään katsoa otteluita silloin tällöin ja arvostan todella paljon kehään meneviä ottelijoita. Se mistä en liiemmin UFC:n touhussa välitä, on ottelijoiden uhoaminen sosiaalisessa mediassa  ennen otteluita (suomalaisottelijatkin ovat harrastaneet tätä) ja punttitustilaisuuskähinät. Toki tämä kaikki luo jännitettä ennen matsia ja show tunnetusti myy Amerikassa. Elän ehkä menneessä maailmassa, mutta itse toivoisin ottelijoiden kunnioittavan tosiaan, katsovan kehässä kuka on kuka ja lopuksi vain lyövän kättä päälle.

UFC:n suosion kasvu on osaltaan vaikuttanut siihen, ettei ammattinyrkkeily ole enää  yhtä suuri juttu kuin aikaisemmin. Silti suuret nyrkkeilymatsit keräävät edelleenkin hyvin yleisöä ja matsit ovat todellisia tapahtumia. Vaikka suuren yleisön silmissä ammattinyrkkeily on se kovempi juttu, on amatöörinyrkkeilyn taso todella kova. Moni lupaavahko suomalainen amatöörinyrkkeilijä on vaihtanut ammattilaispuolelle huomattuaan, etteivät rahkeet tai motivaatio riitä olympiamitalin tavoitteluun. Moni menestynyt amatöörinyrkkeilijä elää varmasti leveämmin kuin pikkuliitoissa huonoilla korvauksilla ottelevat ammattilaiset.

Muutaman vuoden takainen suuri vapaaottelubuumi on hiipunut, eivätkä peruskurssit kerää enää samalla lailla väkeä kuin Sali-vapaaottelurealityn aikaan. Sen sijaan varsinkin aikuisiällä kamppailulajeista kiinnostuvat näyttävät edelleen hakeutuvan varsinkin bjj:n ja lukkopainin pariin. Pystyottelemisesta kiinnostuneille potkunyrkkeily ja thainyrkkeily lienevät tällä hetkellä ensisijaisia vaihtoehtoja. Miksi sitten kamppailusta kiinnostunut parikymppinen sukupuoleen katsomatta aloittaa mieluummin bjj:n kuin judon? Bjj on aikuiselle huomattavasti turvallisempi vaihtoehto kuin judo. Toiseksi bjj on onnistunut markkinoimaan lajiaan paremmin ja se on siksi "lifestylekamppailijoiden" suosiossa. Näen bjj:n suosiossa hieman samaa kuin CrossFit-huumassa: molempien harrastaminen on juuri nyt trendikästä, ja saleja pyöritetään avoimen kaupallisesti.  Monet olympiakamppailulajien seurat elevät valitettavasti vielä monin tavoin 70-lukua, mitä markkinointiin tulee. Bjj:n ja lukkopainin parissa osataan  käyttää somea selvästi paremmin kuin esim. judossa ja painissa. Bjj:n piirissä kynnystä kilpailla on laskettu sillä, että kisoissa on omat luokkansa jokaiselle vyöarvolle. Näin olleen kotimaisissa kisoissa näyttää olevan aina hyvin ottelijoita, eikä aloittelija joudu suoraan mustavöisen hampaisiin, kuten judokisoissa saattaa käydä. Toisaalta asiassa on kääntöpuolikin, sillä bjj:ssa jaetaan myös maailmanmestaruuksia eri vyöarvoille. Tämä syö mielestäni maailmanmestaruuden arvoa.

Mitä tulee bjj:n ja lukkopainin kansainväliseen tasoon, ovat lajit ehdottomasti suosiostaan ja kiistattomasta urheilullisuudestaan huolimatta vielä kaukana siitä, mitä judo ja paini ovat maailmalla. Suomalaiset ovat ymmärtääkseni menestyneet sekä bjj:ssa että lukkopainissa kansainvälisestikin, mutta miten tilanne mahtaisi muuttua, jos kovan kamppailukulttuurin maista kuten Japanista, Venäjältä, Mongoliasta Georgiasta ja muista Kaukaasian maista alkaisi yhtäkkiä ilmaantua koko ikänsä vääntäneitä karvaisia ukkoja bjj- ja lukkopainikisoihin? Ja joillekin voi tulla yllätyksenä se, että judo on aika kova juttu bjj:n kotimaassa. Katsokaa vaikka parhaita paloja Rion olympialaisista.

 Sääntöjen vaikutus lajien suosioon ja kiinnostavuuteen

 

Kamppailulajien kohdalla kuulee edelleen valitettavan usein keskusteltavan edelleen siitä, mikä laji on toimivin, paras tai kovin. Yleensä ihmisten mielissä on perinteinen asetelma, jossa joudutaan kohtaamaan väkivaltaa nakkikioskin jononssa. Kuten jo alussa mainitsin, itsepuolustustilanteita ei juurikaan harjoitella kamppailu-urheilun puolella - niihin keskitytään toisissa lajeissa, joissa taas ei kilpailla urheilumielessä. Minua huvittaa se, että kamppailulajeja harrastamattomilla tai useamman eksoottisen lajin peruskurssisillisalaatin käyneillä vaikuttaa olevan vahvat mielipiteet siitä, mikä laji on paras, tehokkain ja ylivoimaisin. Väitän, että kontaktiin ja fyysiseen mittellöön tottunut kamppailu-urheilun harrastaja on tavallista kansalaista paremmassa valmiudessa ottamaan vastaan mahdolliset väkivaltatilanteet salin ulkopuolella, oli laji mikä tahansa. Parasta on tietysti välttää näihin tilanteisiin joutuminen.

Olen kuullut ties millaisia väitteitä kamppailulajeista: toiset ovat parempia, koska niissä lyödään ja potkitaan. Joidenkin mielestä painiminen on arvatenkin liian homoeroottista, jonkun mielestä bjj on edelleen ylivertainen UFC 1:n takia ja joku taas saattaa viehättyä Han Moo Doon kaltaisista kieltämättä näyttävistä, mutta valitettavasti epärealistisista lajeista. Ehkä huvittavin kuulemani kommentti liittyi judoon. Kommentoija sanoi judon olevan huono laji siksi, koska siinä on säännöt. Siis säännöt! Toivottavasti hänelle ei tule yllätyksenä, vapaaottelussakin on säännöt, jotka toki vaihtelevat liitoittain. Nyrkkeilijä diskataan varmasti, jos hän potkaisee vastustajaansa. Potkynyrkkeilijälle tulee huutia, jos hän heittää vastustajansa kanveesiin. Kamppailulajit eivät ole baaritappelua, vaan urheilua. Se, että miellyttävätkö säännöt kaikkia, on toinen juttu.

Tiettyjen lajien seuraaminen saattaa olla satunnaiselle katsojalle hyvin hankalaaa, jos ei tunne sääntöjä riittävän hyvin. Tässä mielessä vapaaottelu ja ammattinyrkkeily ovat suuren yleisön silmissä helpompia ja yksinkertaisimpia seurattavia, ja monien mielestä myös viihdyttävimpiä Todellisuus on toki karumpi, ja olen itsekin nähnyt hyvin monia tylsiä vapaaottelumatseja. On kuitenkin selvää, että monelle maallikolle vapaaottelu on selkeämpää seurattavaa kuin judo tai paini. Judossa säännöt ja niiden tulkinnat ovat muuttuneet siihen tahtiin, etteivät harrastajatkaan mahda enää pysyä perässä. Ihmettelen silti niitä, joiden mielestä bjj-kisat ovat judoa viihdyttävämpää seurattavaa. Itse tykkään kovasti vääntää matossa, mutta en ole juurikaan jaksanut katsoa bjj-matseja, sillä ne ovat usein aika hidastempoista kuristuksen tai lukon hakemista.

Niille, jotka valittavat jatkuvasti tiettyjen kamppailulajien tylsyydestä, annan kullanarvoisen vinkin: katsokaa WWE:tä! Siellä tulee varmasti komeita heittoja, iskuja tulee ja niitä otetaan vastaan, veri valuu lähes joka matsissa ja mikä tärkeintä, myös tissejä vilahtelee silloin tällöin. Jokaisessa kamppailulajissa on viihdyttäviä matseja, mutta myös tylsää kyttäilyä. Kahden tasaväkisen ottelijan kohdatessa matsit ovat huipputasolla taktisia ja molemmat välttelevät virheitä. Näinhän asia on muissakin urheilulajeissakin - eihän jalkapallossakaan huippujoukkuiden kohtaamiset ole yleensä sellaista maali-iloittelua kuin kotisohvilla toivottaisiin.

Foodprep - ruuat valmihiksi laitan

Muistan lapsuudestani kuinka vanhempani tekivät kerralla ison satsin ruokaa, jota sitten syötiin useampana päivänä peräkkäin. Uskallan väittää, että näin on tehty ja tehdään edelleen monissa perheissä ajan ja hermojen säästämiseksi. Isomman satsin laittaminen kerralla on järkevää ihan kenelle tahansa, ettei kiireisen päivän päätteeksi tartte aina käyttää aikaa ruuanlaittoon. Toki jos haluaa aina tuoretta ravintolatasoista ruokaa, on kokattava jatkuvasti. Luulen, että harva jaksaa tuollaista ruljanssia, ellei satu olemaan todellinen ruuanlaittofanaatikko.

Ruokien valmistaminen isommissa satseissa on siis kaikin puolin fiksua ja elämää helpottavaa. Tämän asian ovat huomanneet myös jatkuvasti elämässään erilaisia uhrauksia tekevät bodarit ja fitnesskissat. Koska fitness- ja bodauselämäntyyliin kuuluu olennaisesti erilaiset englanninkieliset termit, kutsuvat fitnessorientoituneet ihmiset tätä iät ja ajat harrastettua isompien satsien valmistamista kerralla trendikkäästi joko foodprepiksi tai mealprepiksi. Kanaa, jauhelihaa, riisiä ja kasviksia laitetaan valmiiksi muovikippoihin tai pusseihin - tietysti tarkasti punniten, koska raja gainssien ja läskin kertymisen välillä on hyvin häilyvä. Kisadieetillä olevan fitnessmimmin foodpreppaus on luonnollisesti lähes tieteellistä puuhaa, jotta lavalla säteily ei kariudu ainakaan ruokavalioon. Näistä ruokavalmisteluista on toki trendikästä ottaa kuvia someen ja siten osoittaa, kuinka täysillä elää vaativaa fitnesselämää. Edelleen haluan korostaa, että pidän ruokien etukäteisvalmistusta fiksuna juttuna, söi sitten normaalisti, Eat Fat, Stay Fit® -dieettiä noudattaen tai bodyruokaa. Se mistä yllätyin hieman huvittuneena oli se, että törmätessäni ensimmäisen kerran foodprep-ilmiöön vaikutti siltä kuin monen asian harrastajan mielestä kyseessä olisi jokin uusi ja ihmeellinen juttu. Kuten jo sanoin, samaa on tehty iät ja ajat. Sille ei oltu vain aiemmin keksitty trendikästä ja tiettyyn piiriin vetoavaa nimitystä.

Kirjoittajan foodprep aluillaan - 30 prosentin alennuksessa oleet halpiskanankoivet menossa uuniin.

Voi toki olla, että fitnessorientoituneiden ihmisten mielestä foodpreppiä on vain "puhtaiden" ruokien laittaminen Tupperware-astioihin, eikä makaronilaatikon valmistaminen seuraavia päiviä varten täytä foodprepin kriteerejä. Jos asiaa tarkastellaan wannabe-bikini fitness -kisaajan silmin, pitää ruokien olla pääsääntöisesti sitä samaa eli kanaa, riisiä ja parsakaalia. Onneksi sentään osa fitnessväestä käyttää järkeään foodprepin suhteen.

En kiistä, ettenkö itsekin söisi kanansuikaleita, -rintafileitä, jauhelihaa tms. bodyväen hyväksymiä ruokia. Yritän myös tehdä niitä mahdollisimman suuria satseja, jotta joka ilta ei tarvitsisi käyttää aikaa ruuanlaittoon. Ongelmanani on kuitenkin varsinkin iltaisin vain uskomaton nälkä, jonka vuoksi esim. 800 grammaa jauhelihaa menisi kerralla. Pyrin toki jättäämään jotain seuraavalle päivälle, mutta valitettavasti vajaasta kilosta paistettua jauhelihaa tai kanansuikaleita ei riitä syötävää kovinkaan monelle päivälle. Myös kokonaisena paistetut lihakimpaleet hupenevat hetkessä. Sanoisin, että hyvin aktiivisesti urheilevalle tai kuntoilevalle ruokien etukäteisvalmistus ei ole mikään pelastus, kun ruokaa menee joka tapauksessa niin paljon, että sitä joutuu laittamaan hyvin usein. Toki jos on rahaa kuin Rich Pianalla, voi helpottaa elämäänsä tilaamalla valmisruokansa netistä. Right babe?

Foodprepiä tämäkin: porsaan kylkiviipaleita voissa paistumassa.

Vaan kerrallahan ne kaikki menivät - juustomakkaroiden kera.

Norjalaisten astmalääkkeet ja huulirasvat

Vähänkään uutisia seuraavat eivät ole viime päivinä voineet välttyä norjalaishiihtäjätär Therese Johaugin dopingkäryn setvimiseltä. Viimekesäisen Martin Johnsrud Sundbyn astmalääkekohun ohella Johaugin käry on luonut kovan epäilyksen norjalaisten keinoista heidän hiihtomenestyksen apuna. Mikään doping ei korvaa treenikilometrejä eikä omistautumista asialle, mutta norjalaisten ylivoima on mietityttänyt allekirjoittanutta pitkään, ja olen muutenkin aika skeptinen puhtaan urheilun suhteen. Vaikka dopingkäryt ja muut urheiluun liittyvät jutut ovat suuressa mittakaavassa hyvin vähäpätöisiä asioita, olen kuitenkin ollut rehellisesti sanottuna vahingoniloinen norjalaisten käryistä. En todellakaan siksi, että se helpottaisi suomalaisten menestystä tulevalla maastohiihtokaudella. En siksi, että minulla olisi jotain Johaugia vastaan - päinvastoin, pidän näin miehestä näkökulmasta Johaugia oikein mielyttävänä tapauksena (nyt feministit saavat syyn boikotoida tätä blogia naisten esineellistämisen takia). Syy vahingonilooni on se, että norjalaiset ovat huudelleet ylimielisinä paremmuudestaan ja hurskastelleet muiden dopinginkäytöstä, esittäneet pyhimyksiä ja väittäneet menestyvänsä täysin puhtaina. Astmalääkkeiden antaminen terveille urheilijoille ja lääkäreiden erot käryjen jälkeen kertovat jostain aivan muusta. Johaugin dopingiksi leimatun huulirasvan käyttö vahingossa lääkärin virheenä menee täysin "uskokoon ken tahtoo" -sarjaan. On muuten mielenkiintoista, että Johaug saapui tiedotustilaisuuteen meikittömänä, jopa hieman nukkavierun oloisena. Hänet on kuitenkin nähty ladullakin aika meikattuna, joten oliko kyseessä puhdas lisädraaman luominen, säälipisteiden keruu ja maitotilan tyttären väitetyn puhtauden korostaminen?

Kärähtäneen hiihtokuningattaren tuskaa.

Vanhassa blogissani pohdin, tulenko koskaan näkemään norjalaisten joukkokäryä. Sundbyn ja Johaugin käryjä ei voi vielä kutsua joukkokäryksi, mutta sekä miesten että naisten viime talven kärkinimien kärähtäminen kertoo jotain norjalaisten käyttämistä vippaskonsteista. Tavallaan on ironista, että norjalaiset ovat kärähtäneet tavalla, joka vaikuttaa samanlaiselta amatöörien puuhastelulta, mihin Kari-Pekka Kyrö viittasi suomalaishiihtäjien kärähdettyä Lahden MM-kisoissa 2001. Norjalaiset ovat selitelleet selittelemistään, kärähtäneet urheilijat ovat vakuuttaneet syyttömyyttään ja puhtauttaan lehdistötilaisuuksissaan. Sundby sai naurettavan parin kuukauden kilpailukiellon ja aika näyttää, onnistuvatko norjalaiset puljaamaan Johaugille nimellisen kilpailukiellon. Voi kuitenkin olla, että muut kilpailijat suhtautuvat norjalaisiin jatkossa aika penseästi, kuten Ilta-Sanomien toimittaja Pekka Holopainen huomauttaa. Norjalaisten menestys ei ole jatkossakaan uhattuna, vaikka Johaug saisikin pitkän kilpailukiellon, mutta kenties jopa Norjassa herätään pohtimaan kriittisesti keinoja hiihtomenestyksen takana. Jo ennen Johaugin käryä Suomen hiihtomaajoukkueen entinen päävalmentaja, dopingleiman itsekin saanut Pekka Vähäsöyrinki julkaisi norjalaisten puhtauden yksiselitteisen selvästi kyseenalaistaneen avoimen kirjeen. Vähäsöyrinki pitää mahdottomana sitä, että 1990-luvulla norjalaiset olisivat pärjänneet puhtaina EPO-hormonilla doupattuja urheilijoita vastaan.

Norjalainen astmalääke

Norjalaisten käryt saivat runosuoneni sykkimään, ja raapusin oman versioni Juice Leskisen Norjalaisesta villapaidasta. Myönnän, etten ole missään nimessä Juicen veroinen lyyrikko, eikä tämä versio ole helpoin laulettava. Antakaa anteeksi, ja pyydän myös anteeksi Juicelta.

Norjalainen astmalääke (alkuperäiset san.ja säv. Juice Leskinen)

Mies hiihti ladulla näyttäen nopeelta hiihtotrikoissaan.

Niin rennosti lykki ja suksilla potki kohti taas voittoaan.

Epäiltiin huijausta, eipä oo mahista, että ne käryäis.

Jotenkin ihmeellä, oudolla vilpillä, ei ne kiinni jäis.

Piilossa kaikilta lääkärin hoivissa ottivat troppejaan.

Lääkkeitä astmaa ja muutakin vaivaa mukamas torjumaan.

Suomea haukkuivat, Lahdesta puhuivat, minkä vain ehtivät.

Rehdisti vannoivat, saaneensa voittonsa, niin he ain' väittivät.

Hea, hea, hea, hea!

Me doupattiin salaa ja ladulle avun se toi.

Mut kärysi Johaug ja roinasta hyötyikö

Northug vai miks' se vaan ain' dominoi?

Puhuimme doupeista, väittivät tietysti et eivät kusettaneet.

Keuhkot ne heikot ja rohtuneet huulet heit' sanoivat vaivanneen.

Selitti lääkäri, pois pysyy astma, kun ennaltaehkäisee.

Siksi annos on suuri ja kaikki sen saavat, vaik' terveitä ovatkin.

Hea, hea, hea, hea!

Me doupattiin salaa ja ladulle avun se toi.

Mut kärysi Johaug ja roinasta hyötyikö

Northug vai miks' se vaan ain' dominoi?

Olenko fitnesslajien väärinymmärtäjä?

Hyvää lokakuun puoliväliä! Viikot, oikeastaan kuukaudet ovat taas huomaamatta vierineet ilman ajatusteni purkamista tähän blogiin. Ideoita juttuihin riittää kyllä, mutta oma treenaaminen ja  työnteko ovat vieneet aikaa. Koska viime viikonloppuna pullisteltiin ja säteiltiin Lahdessa Nordic Fitness Expon merkeissä, päätin ryhdistätyä. ProBody -lehden päätoimittaja ja bodaus- ja fitnessmaailman hyvin tunteva Tomi Takamaa kirjoitti Lahden fitnessorgioiden jälkeen Iltalehden blogiinsa postauksen otsikolla "Fitnesslajien väärinymmärtäjille". Koska monen mielestä saatan hyvinkin kuulua tuohon joukkoon, päätin lukea Takamaan jutun avoimin mielin ja perustella mahdollisimman objektiivisesti, miksi olen eri linjoilla Takamaan kanssa. Kursivoituina suorat sitaatit Takamaalta.

Väärät ennakkoasenteet?

Toki, jos iltapäivälehtien kommentteja on uskominen, fitness-lajit eivät ole urheilua, vaan ainoastaan perseen keikuttamista, tekoripsiä ja silikonirintoja. 

Heti alkuun Takamaa tuo esille mielipiteensä siitä, että fitnesslajit ovat urheilua siinä missä muutkin. En voi hyvällä tahdollakaan olla tästä samaa mieltä, poikkeuksena ehkä vapaaohjelman sisältävä fitness, jossa tosin painoarvo taitaa edelleen olla enemmän ulkonäöllisissä asioissa. Ulkonäön arvostelu kilpailijoiden paremmuusjärjestyksen rankkaamisessa onkin se syy, miksi en voi pitää fitnesslajeja urheiluna - ne ovat kauneuskilpailu erilaisilla kriteereillä kuin tavalliset missikisat. Tuota lausetta olen toistanut kyllästymiseen asti tässä blogissa, mutta miten muutenkaan asian ilmaisisi? Urheilulajeissa paremmuusjärjestys tulisi ratkaista suoritusten perusteella, eikä ulkonäön. Olen muutenkin usein miettinyt, että voiko kasvoiltaan kauniisti sanottuna ei niin kovin kaunis nainen pärjätä esim. bikini fitness -kilpailussa, vaikka kroppa olisikin huippuluokkaa? Epäilen suuresti, vaikka meikillä saakin hämättyä paljon. Silikonirinnat ovat jokaisen oma asia, mutta selvästi yleisiä bikinikisaajilla. Hiustenpidennykset ja tekoripset vaikuttavat myös olevan lähes pakollinen juttu kisaajille.

Kommenteissa monesti unohdetaan sellainen ”pieni sivuseikka”, että lajin huipuilla ja sinne pyrkivillä on usein takanaan vuosikausien tavoitteellinen treeni.

Iltapäivälehtien kommentit kannattaa yleensä jättää omaan arvoonsa, enkä yleensä juuri vaivaudu lukemaan niitä. Mutta se, että niitä kommentoidaan johtuu siitä syystä, että ainakin Iltalehti on nettisivuillaan tuonut fitnesslajeja aiempaa voimakkaammin esille. Se, että esim. bikini fitnessiä tuodaan jo esille valtamediassa, kertoo jotain ajastamme. Voi toki, olla ettei buumi kestä enää kauaa, mutta ilmeisesti klikkauksia tulee, eiväthän muuten iltapäivälehdet kirjoittaisi nettiin juttuja kyseisistä karkeloista. Samalla tulee väkisin mieleen, että pyritäänkö fitnesslajien asemaan tietoisesti pönkittämään? Suomessakin kilpaillaan monissa maailmalla suosituissa lajeissa, jotka eivät kuitenkaan koskaan pääse iltapäivälehtien nettisivuille. Sen sijaan niin marginaalinen laji kuin bikini fitness ylittää uutiskynnyksen.

Mitä tulee Takamaan mainitsemaan fitnesskilpailijoiden treenitaustaan, uskon monilla olevan takanaan pitkään jatkunut tavoitteellinen salitreeni. Joillakin on varmasti myös taustaa muista lajeista. Mutta valitettavasti somessa näkyy, että monet nuoret naiset ovat menossa kisaamaan hyvin onnettomalla treenitaustalla, mikä herättää kysymyksiä kilpailemisen motiiveista - onko syynä aito halu kilpailla valitsemassaan lajissa vai tarve kuulua johonkin, saada huomiota ja sometykkäyksiä?

Fitnesslajit - riski terveydelle vai ei?

Kommenteista saa myös lukea, että lajin harrastaminen johtaa automaattisesti syömishäiriöön, kilpirauhasen YT-neuvotteluihin ja naisellisuuden menettämiseen.

Asia ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Jotkut osaavat treenata ja dieetata fiksummin kuin toiset. Joidenkin kroppa kestää tuota rääkkiä paremmin kuin toisten. Siinä Takamaa on täysin oikeassa, että monessa lajissa vammariski on isompi kuin fitnesslajeissa. Vaikka itse olen päässyt suht vähällä loukkaantumisten suhteen on listallani seuraavanlaisia vammoja: leikkauksen ja pitkän kuntoutuksen vaatinut polven eturistisidevamma, solisluu on mennyt poikki 10-vuotiaana, molempien olkapäiden ac-nivel on saanut osumaa ja nilkan nivelsiteet ovat hajonneet. Pienempää vammaa on vähän väliä. Fiksusti tehtynä fitness- ja kehonrakennustyylinen treenaaminen onkin varmasti turvallisempaa kuin kamppailulajit, laskettelu, alamäkipyöräily, jalkapallo jne. Mutta fitnessin kohdalla terveyteen liittyvät ongelmat ovat toisenlaisia.

Urheilulääkäri Pippa Laukka on esittänyt varsinkin bikini fitness -buumiin kriittisesti suhtautuvia kommentteja, samoin entinen fitnesskisaaja Nora Yrjölä, joka on avoimesti kertonut lajiin liittyvistä negatiivisista kokemuksistaan. Kummankin mielestä ongelmana on naisten hormonitoiminnan sekaisin meneminen sekä syömishäiriöön viittaavat asiat fitnesskilpailijoiden piirissä. Takamaa ei kiistä ongelmaa, mutta pitää sitä lähinnä ammattitaitoisen valmennuksen puutteena. Mielestäni kuitenkin on selvää, että fitnesslajien harrastajien ei kannata vähätellä ongelmia, jos menestynyt entinen kisaaja ja pätevä urheilulääkäri varoittavat niistä. Jokaisen fitnesslajeissa kisaamista harkitsevan kannattaisi ainakin tiedostaa, millaiseen leikkiin on lähtemässä, ja mitä se saattaa aiheuttaa naisen kropalle.

  Kumma kyllä, suuri iltapäivälehtien lukijayleisö unohtaa kuitenkin sen, että fitness-lajit eivät ole ainoa urheilulaji, joiden harrastajat joutuvat tiputtamaan reilusti painoaan. Miten olisi vaikka paini, ammattinyrkkeily tai mäkihyppy? Entäpä baletti, voimistelu ja taitoluistelu? 

Kyllä, monissa lajeissa painoa joutuu vahtimaan ja pudottamaan. Kamppailulajien piirissä tehdään jopa älyttömiä painonpudotuksia, ja tiedän kasvuikäisten junnujenkin pudottaneen painoa kisoihin, mikä on tietysti hullua. Mutta näissä lajeissa painonpudotus voidaan lopettaa, kun on päässyt puntarista läpi. Fitnesslajeissa ja vielä korostetummin bodauksessa pitää olla todella kireässä kunnossa. Varsinkin naisilla kropan vetäminen luonnottoman alhaiseen rasvaprosenttiin on pidemmän päälle terveyden kannalta huono juttu. Takamaa ei mainitse ns. punttimimmi-ilmiöstä: kisojen jälkeen syödään kärjistetysti muutamassa päivässä koko dieetin edestä herkkuja ja kas kummaa, paino on noussut paljon, kroppa lässähtänyt, mutta donitsinhimo säilynyt. Olen itse nähnyt tiukkaan kuntoon itsensä vetäneitä mimmejä, jotka ovat puolen vuoden päästä olleet reilusti pulleammassa kunnossa. Mieli vetää kuitenkin kisalavoille ja pian ollaankin taas kituutusdieetillä. Tällainen jojottelu ei voi olla missään tapauksessa hyvästä.

Fitnesskisaajat - hyviä esikuvia?

Kauneusihanteet ovat muuttuneet. Jonkun mielestä on huolestuttavaa, että jopa 15–16-vuotiaat tytöt alkavat haaveilla bikini fitness -kisoista ja siitä päivästä valokeilassa, jolloin Lahden Messukeskuksen päälavalla kaikki huomio on urheilijoissa, jotka ovat valmistautuneet sitä yhtä päivää varten vuosia. Itse olisin kuitenkin enemmän huolissani niistä nuorista, jotka eivät syö juuri mitään. Kyllä se kana, riisi ja vihannekset neljä kertaa päivässä kuulostaa hieman fiksummalta kuin yksi omena, siivu paahtoleipää ja kuppi teetä. 

Tässä Takamaa on mielestäni pahiten metsässä. Ei 15-16-vuotiaan tytön tarvitse vielä edes tietää bikini fitness -kisoista, vaan harrastaa monipuolisesti liikuntaa ja syödä hyvin. Eikä samanikäisen pojankaan kannattaisi ehkä pitää Jeff Seidin kroppaa tavoitteenaan. En lähde pohtimaan nuorten ulkonäköpaineita sen enempää, mutta toivoisin kuitenkin teinien esikuvien olevan muita kuin fitnesstähtiä tai shortsibodareita. Se on toki hyvä, että kauneusihanteena ei ole enää langanlaiha, mutta ovatko somessa esiteltävät oikeista kuvakulmista otetut fitnessmimmien belfietkään se paras mahdollinen kauneusihanne, puhumattakaan kisalavalla nähdyistä naisista lisävarusteineen ja keinorusketuksineen?  Ja jos puhutaan muista fitnesslajeista ei tarvitse olla kauhean perillä asioista, että näkee monien naistenkin edistäneen kehitystään muillakin tuotteilla kuin lisäravinteilla. Tämä asia tuntuu jäävän monilta huomioitta fitnesshehkutuksen myötä.

Syömättömyys ei ole missään tapauksessa mikään hyvä juttu, mutta onko kanan ja riisin syöminen neljä kertaa päivässä kovinkaan monipuolista ravintoa? Terveellistä kenties, mutta ei monipuolista. Fitnesspiireihin on jostain syystä pesiytynyt käsitys, että on syötävä lähes samoja ruokia jatkuvasti, jotta voi päästä toivottuun kuntoon. Toki jos tykkää syödä pelkkää kanaa, riisiä ja vihanneksia päivästä toiseen, antaa mennä vaan. Mutta minusta on kovin hassua, kun joidenkin mielestä spaghetti bolognesen syöminen menee cheat mealista. En usko tavallisen perusruuan olevan kauhean haitallista fitnesskisaajallekaan.

Antti Heikkilän ja Tomi Kokon ristiretki

Hei vaan kaikki fitnesskissat, crossfit-typyt, shortsitbodarit, kömpelöt lifestyle-kamppailijat ja kaikki raakaruokien vannoutuneet ystävät! Blogi on jäänyt pariksi kuukaudeksi täysin hunningolle, mistä esitän nöyrimmät pahoitteluni. Ideoista ei ole ollut pulaa, vaan mielenkiinto on ollut rehellisesti sanottuna aivan muualla. Kesä- ja heinäkuu menivät potkupallon EM-kisoja katsellessa (väärä voittaja), olemattomia lihaksia pumppaillessa ja onneksi myös ribseistä, makkaroista, jäätelöstä ja muista herkuista nauttiessa. Vältin myös tänä kesänä sukujuhlat, häät ja kaikki muut kissanristiäiset. Mutta kirjoittajan henkilökohtainen elämä tuskin kiinnostaa juuri ketään, joten siirryn asiaan.

Viralliset ravintosuositukset - turmion tiekö?

Alkukesästä katsoin pari tv-ohjelmaa, joissa kummassakin käsiteltiin kriittiseen sävyyn virallisia ravitsemussuosituksia ja ravintoa yleensä: ensin hutkivan journalistin Arman Alizadin Pohjantähden Alla -sarjan ravintoa käsittelevän jakson ja muutama viikko sen jälkeen personal trainer Tomi Kokon 30 päivän ihmiskoe -"dokumentin", jossa on ilmeisesti yritetty jäljitellä Morgan Spurlockin Super Size Me -dokkarin ideaa. Ruutuaikansa maksimoidakseen Kokko esiintyi myös Alizadin ohjelmassa, jossa äänessä oli myös tietysti Suomen johtavaksi ravintoasioiksi perehtyneeksi lääkäriksi itsensä tituleerannut ortopedi Antti Heikkilä, Heikkilän opetuslapseksi ryhtynyt Kikkelis kokkelis -mies Aake Kalliala ja ties mitä biohakkereita. Ottamatta sen enempää kantaa Alizadin ohjelmien tasoon, jatkoi hän ravintojaksossaankin aika lailla samaa kritiikitöntä linjaa kuin surullisenkuuluissassa Cannonball MC -nimellä tuntettua isojen poikien prätkäjengiä käsitelleessä jaksossaan. Sekä Heikkilä että Kokko näkevät viralliset ravintosuositukset mitä suurimpana pahana ihmisten terveydelle ja selittävänä tekijänä niin aikuisiän diabetekselle kuin muillekin sairausksille. Virallisia suosituksia puolustavat henkilöt ja tahot, kuten Pekka Puska ja Mikael Fogelholm vaikuttavat edustavan varsinkin Heikkilälle jotain suurempaa pahaa. Kokko sentään keskusteli ohjelmassaan Fogelholmin kanssa, joka alkuun vaikutti kieltämättä aika happamalta esiintymään Kokon ohjelmassa. En itse syö ravintosuositusten mukaan, mutta en ole myöskään Heikkilän tai Kokon opetuslapsi. Heikkilällä ja Kokolla on seuraajia, jotka paasavat mielellään virallisia ravitsemussuosituksia vastaan, huutelevat silmien avaamisesta ja kehottavat kriittisyyteen. Kriittisyys kuitenkin unohtuu, kun kyseessä on oma guru ja hengellinen johtaja, oli se sitten Heikkilä, Kokko tai esim. joku lasten rokottamista vastustava kauppatieteiden maisteri Pietarsaaresta. Oma guru on aina oikeassa, on vilpitön ja haluaa vain auttaa ihmisiä. Tuleeko kenellekään mieleen uskonlahkot, joissa johtaja vetää seuraajiaan kuin pässiä naurussa? Lisäksi hämmentävänä internet-ajan piirteenä on, että nykyään lähes jokainen voi esiintyä jonkinlaisena guruna varsinkin terveys- ja ravintoasioissa Siinä jäävät yliopistotason tutkijoiden tutkimustulokset kakkosiksi, kun perheenäiti Korsosta liittyy Heikkilä-Kokko-ylistysseuraan!

Tomi Kokko on itse nuorten tasolla Suomen mestaruuden voittanut judoka (ei aikuisissa, kuten hänen nettisivuiltaan voisi päätellä), joka on siirtynyt pt-hommiin ja samalla luonut Lean in five weeks -konseptin (itsehän olen päässyt hemmetin rasvattomaan kuntoon neljässä viikossa, joten oma menetelmäni toimii paremmin). Viimeisen kilpajudokautensa Kokkooli omien sanojensa mukaan jatkuvasti sairaana ja syyttää siitä yksistään ravintoa, mutta onko hänelle tullut mieleen esim. pahan ylirasitustilann tai jopa ylikunnon mahdollisuus? Ravintoon liittyen Kokko on luonut omanlaisensa, ymmärtääkseni paleodieettiin pohjautuvan ruokavalionsa, jossa rasvan määrä kokonaisenergiasta on suuri, mutta esimerkiksi tappavan vaarallisia viljatuotteita vältetään, vaikkei kärsisi keliakiasta. Kokon asiakkaat julistavat 30 päivän ihmiskokeessa kokemuksiaan ihmeellisestä muutoksesta, joka on tapahtunut Kokon valmennukseen ja hänen suosittelemaan ruokavalioon siirtymisen jälkeen.. Mutta ovatko Kokon asiakkaat syöneet virallisten suositusten mukaan ja liikkuneet riittävästi ennen Kokon valmennukseen siirtymistä? Epäilen suuresti. Kuinka moni suomalainen syö edes suurin piirtein suositusten mukaisesti? Todennäköisesti aika harva. Kokon dokumentin kuvottavimmassa ja ylimielisimmässä kohtauksessa hän syö muistaakseni perunaa ja jotain kastiketta, eli tavallista kotiruokaa. Kiroillen Kokko ihmettelee, kuinka ihmiset voivat syödä sellaista ruokaa, kun hänellä on jo parin viikon jälkeen aivan kamala olo, treeni ei kulje ja elämä on muutenkin yhtä tuskaa. Varmaan pimppiäkin saa vähemmän kuin avokadopitoisella ruokavaliolla. Kokko käy myös virallisia ravintosuosituksia vastustavan lääkärin luona tarkkailussa, ja kaikki arvot ovat tietysti aivan viturallaan - painokin on noussut useamman kilon. Missään ei kuitenkaan kerrota, liikkuiko hän yhtä paljon kuin noudattaessaan omaa ruokavaliotaan. Kaiken lisäksi on selvää, että Kokko teki radikaalin ja yhtäkkisen muutoksen ruokailutottumuksissaan. Ei ihmekään, jos tuli vähän huono olo. Mutta kannattaako siitä vetää se johtopäätös, että viralliset suositukset ovat syynä?  Lihastohtori Hulmin Facebook-sivulta löytyy erään tunnetun suomalaisen urheilupersoonan, joka toimi valmentajana Kokon firmassa, kriittinen kommentti Kokon ravinto-ohjelmia kohtaan. Hän toteaa Lean in Five Weeks -konspetissa olleen tavallista, että hiilarien osuus kokonaisenergiamäärästä oli 5-10% ja rasvojen 70-80%. Tämä yhdistettynä yhtäkkiseen kovaan treenaamiseen johti kommentoijan mukaan rasitusvammoihin ja kropan sekaisin menemiseen. Kokko kuitenkin piti kiinni omasta menetelmästään.

Vaikka Kokko julistaa pyhimyksen lailla haluavansa saada aikaan muutoksen miljoonien ihmisten elämässä, luulen rahan kiinnostavan häntä hieman enemmän. Eikä siinä ole mitään pahaa - olenhan itsekin täysiverinen kapitalistiriistäjäporvari, vaikka tosin persaukinen sellainen. 30 päivän ihmiskoe ja tv-esiintymiset ovat oikein hyvää mainosta Kokon bisneksille, jotka kaikesta päätellen sujuvat mallikkaasti. Eli kannattaa miettiä, onko Kokon ainoa motiivi jalo ajatus valaista sumussa kulkevia ihmisiä ja päästää heidät pahasta eli virallisten ravintosuositusten noudattamisesta. Vilkaiskaapa huviksenne myös Heikkilän nettisivuja, josta jää paljon näkemättä, mikäli ei liity johtavan ravitsemuspoppamiehen Terveysklubin jäseneksi. Laatu tietysti maksaa, mutta onneksi Heikkilä on jalomielisyydessään ollut kohtuullinen, jotta neljän lapsen yh-äidilläkin olisi varaa liittyä profeetta Heikkilän kerhoon: ensimmäinen vuosi maksaa vain 294 euroa! Mutta toisaalta edessä on parempi hiilariton, gluteeniton, maidoton elämä Heikkilä ohjaavan käden alla. Eikä siinä vielä kaikki: Heikkilältä löytyy ratkaisuja ikääntymisen aiheuttamien muutoksien ehkäisemiseksi, treenivinkkejä ja ruokareseptejä. Todellinen renessanssiajan yleisnero siis tämä ortopedi!

Syöminen vaikuttaa nykyään olevan perkeleen hankala, jopa uskonnolliset mittasuhteet saava asia. Kokko, Heikkilä ja muut ravitsemusprofeetat saavat monia kelkkaansa ja uskomaan radikaalien muutosten vaikutukseen, vaikka monesti hieman maltillisemmat muutokset riittäisivät. Omalla työpaikallani olen havahtunut kollegan suuren huoleen siitä, kuinka paljon porkkanoita voi syödä, koska ne sisältävät sokeria.  Olen aikaisemminkin sanonut, että jos jokin ruoka-aine aiheuttaa selvästi terveydellisiä ongelmia, ei sitä pidä tietenkään syödä. Mutta kannattaa miettiä, seuraako Heikkilän ja Kokon jalanjälkiä siksi, että he esiintyvät vakuuttavasti ja paasaavat Fogelholmin ja elintarviketeollisuuden välisestä salaliitosta, jolla muka pidetään ihmiset riippuvaisena sokerista. Limpparit, karkit jne. eivät kuulu virallisiin suosituksiin ja uskoakseni ne ovat pidemmän päälle suurempi syy lasten diabetekseen ja ylipainoon kuin viljatuotteet, joita Heikkilä ja Kokko kammoavat yli kaiken. Heikkilän mukaan omenoitakaan ei kannattaisi syödä päivässä yhtä enempää. Ehkä itsellänikin on melkoinen rasvamaksa hedelmien sekakäytön seurauksena.

Koska Kokko syö runsaasti rasvaa ja on kieltämättä hyvässä fyysisessä kunnossa, voisi hänen ajatella edustavan Eat Fat, Stay Fit -ajattelua. Katin kontit! Vaikka Kokko ottaisi kaiken ravintonsa rasvoista, hän ei todellakaan edusta tiimimme henkeä, vaan on enemmin oman elämäntapansa ja valintojensa puolesta saarnaava tyyppi. Kokko tuskin julkisesti myöntää syövänsä Snickers-patukoita, laittavansa Nutellaa pullan päälle ja nauttivansa silloin tällöin niin prosessoitua elintarviketta kuten HK:n sininen. Eat Fat, Stay Fit -elämäntapaan ei kuulu ylenpalttinen ja vainoharhainen suhtautuminen ravintoasioihin. Pidän voista, lihasta ja monista muista Kokon suosimista elintarvikkeista, mutta pidän myös pullasta, ruisleivästä ja perunamuusista nakkikastikkeen kera.

Jos haluatte lukea oikeiden asiantuntijoiden mielipiteitä Heikkilän ja Kokon jutuista, alla on muutama hyvä linkki. Jokainen voi itse tehdä omat johtopäätöksensä näiden kahden herran meuhkaamisesta.



http://www.tervettäskeptisyyttä.net/arman-tasapainoharhan-alla/

http://www.tervettäskeptisyyttä.net/ravitsemussuositukset-vaaralla-puntarilla/

https://www.facebook.com/Lihastohtori/posts/1104923252915080

http://www.vapaasana.net/artikkelit/2014/01/ravintoguru-antti-heikkil%C3%A4-tiede-on-v%C3%A4%C3%A4r%C3%A4ss%C3%A4-mikroaaltouuni-saastuttaa-veden-ja

https://lihastohtori.wordpress.com/2016/05/31/homppa-insuliini/

http://valtsuhealth.blogspot.fi/2016/02/antti-heikkila-ja-loputtomat-asiavirheet.html 

http://www.pronutritionist.net/2014/05/antti-heikkilan-harhainen-hyokkays/

Miehen merkki

Ulkonäköpaineista puhutaan nykyään paljon, eikä aivan suotta. Nuoria naisia pidetään erityisen alttiina median syöttämälle kuvalle siitä, mitkä ovat yleisesti hyväksyttyjä kauneusihanteita. Toisaalta ei ole helppoa nuorilla miehilläkään: pitäisi olla jonkin verran lihasta, rasvaa ei saisi juurikaan olla ja tukankin pitäisi olla muodikkaasti leikattu ja laitettu ojennukseen. Nuoret elättelevät toiveita siitä, että hekin voivat olla kropaltaan kuin fitnessmallit, unohtaen kuitenkin sen, että fitnessmallit sukupuoleen katsomatta ovat kuvissa photoshopattuja, ja ovat usein kuntoaan viimeistelläkseen käyttäneet muitakin kuin sallittuja lisäravinteita. Itse kullakin on varmasti jonkinlaisia ulkonäköpaineita, jopa kaltaisillani ikälopuilla. Omalla kohdallani suurin ulkonäköön liittyvä ongelma ei kuitenkaan ole vatsalihasten jääminen piiloon rasvakerroksen alle, hauisten olemattomuus, etureiden sviipin täydellinen puuttuminen tai pienet pakaralihakset, jotka eivät kiinnitä edes pubiruusujen huomiota Pihlajamäen ostarin räkälöissä.

Jokaisella meistä on varmasti hetkiä, jolloin jonkin pienen asian takia tuntee itsensä vähän huonommaksi tai vähäpätöisemmäksi kuin muut. Lapsena kauheinta oli, kun ei saanut niitä leluja, joita muilla oli. Lukiossa sain laulukokeesta (kyllä, meillä oli lukiossa sellainen) ysin. Olin oikein tyytyväinen ja hämmästynyt "saavutuksestani", mutta nopealla kyselyllä selvisi, että suurin osa ryhmästä oli saanut kympin hoilaamisesta. Omalla arvosanallani ei ollutkaan juuri mitään arvoa. Välillä tulee mentyä johonkin tilaisuuteen luullen, että oma rento pukeutuminen on ihan riittävä, mutta paikalle saavuttuasi olet huomannut muiden olevan huomattavasti särmemmin pukeutuneita. Joillain on ehkä kokemusta siitä, millaista on olla ainoa poikamies illanistujaisissa, joissa on paikalla vain pariskuntia. Osa ihmisistä on lahjattomia muutenkin kuin jouluna. Onneksi minulla ei ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on olla tykkimies jääkärien joukossa, mutta uskon sen olevan kuitenkin kamalaa ja itsetuntoa raapivaa. Mitkään edellä esitetyistä surullisista asioista eivät ole kuitenkaan läheskään niin traagisia kuin olla kukkakaalikorvaton kamppailija!

Monien kamppailulajipiirien ulkopuolisten mielestä kukkakaalikorvat ovat rumannäköiset, mutta he eivät ymmärrä, että kyseessä on ikuinen merkki, joka kertoo henkilö kuuluvan johonkin suurempaan maailmanlaajuiseen veljeskuntaan. Terveyden kannalta on toki aina parempi, jos kukkakaalikorvia ei tule, mutta kukkakaalikorvattomana kamppailijana saa kuulla jatkuvasti siitä, ettei ole treenannut tarpeeksi kovaa. Lisäksi kukkakaalikorvaton kamppailija kokee helposti, ettei kuulu joukkoon. Minä olen harrastanut surkeaa räpeltämistäni vääntämisen parissa jo parikymmentä vuotta vailla kummempia saavutuksia. Lahjattomuuteni urheilun saralla on paljon helpompi kestää kuin se, että korvani ovat kuin pikkulapsella. Osumaa on tullut korviin ja korvanlehti on ollut mustelmilla, mutta minkäänlaista turvotusta ei ole koskaan tullut. Joillain on jo vuoden-parin treenaamisen jälkeen korvat aivan rutussa, joten tässäkin asiassa pätee se, ettei maailmassa ole tippaakaan oikeudenmukaisuutta. En kuitenkaan hakkaa korviani vasaralla tai laita niitä puristuksiin ruuvipenkin väliin, sillä ne olisivat huijausta. Vaikka olenkin ajoittain potenut vakavaa eksistentiaalista kriisiä kukkakaalikorvattumuuteni takia, olen hyväksynyt asian ja yritän jatkaa parhaani mukaan eteenpäin. Onneksi minulla on jokunen kohtalotoveri, joilta saan vertaistukea; terapialle en ole vielä nähnyt tarvetta. Kenties Kela tulee tulevaisuudessa myöntämään kukkakaalikorvattomille kamppailijoille korvauksia henkisistä kärsimyksistä.

Tasan eivät mene onnen lahjat!

Maidoton ja gluteeniton - onko kaikkien pakko?

Minulle vinkattiin äsken sosiaalisessa mediassa pyörivästä arkiruokahaasteesta, jossa ihmiset haastavat toisiaan ottamaan kuvia tekemistään ruuista. Kuvia varten annokset ovat tietysti huolellisesti aseteltuja, koska eihän Instagramiin kehtaa laittaa rahvaanomaisia kuvia. Pöytäliinat ovat viiden lapsen perheessäkin kumman vaaleita ja lautaset ovat hienointa mahdollista desingia. Mutta mikä tärkeintä, pitää trendien aallonharjalla surffaavan perheenäidinkin noudattaa maidotonta ja gluteiinitonta ruokavaliota. Asiaan kuuluu tietysti sekin, että kaikki on niin luomua tai lähiruokaa kuin olla ja voi, lihat ostetaan suoraan tuottajilta ja kasvikset haetaan torilta, jos ei omaa kasvimaata ole. Tämän tien valinneet taitavat olla trendikkäitä kaupungeissa asuvia, joiden tulot sallivat tuollaisen hifistelyn. Epäilen, ettei kauhean monella korkeintaan keskituloisilla lapsiperheiden vanhemmilla ole varaa ihan noin kovaan kikkailuun.

Kuten fitnessmimmitkin, saavat arkiruokahaasteeseen osallistuvat niinkin yksinkertaisen ruuan kuin puuron kuulostamaan jotenkin niin ihmeelliseltä, kun se on gluteenitonta. Syön itsekin harva se aamu puuroa, mutta kyseessä ei ole sentään niin ihmeellinen asia, että minun pitäisi ilmoittaa siitä somessa. Ja uskokaa tai älkää, laitan myös runsaasti marjoja päälle siksi, että ne saavat puuron maistumaan paremmalle. Onhan niissä ties mitä hyviä vitamiineja jne., mutta ensisijaisesti käytän niitä puuron ja rahkan kanssa maun takia.  Gluteeniton kaurapuuro sen sijaan vaikuttaa olevan joku ihmeruoka tavalliseen puuroon verrattuna.

Gluteenin lisäksi jotkut ravintogurut, itseoppineet personal trainerit, luolamies-crossfittaajat ja kaikkitietävät fitnessmimmit ovat julistaneet maidon pannaan. Kuten olen aiemmassa postauksessani kirjoittanut, on gluteeniton ja maidoton ruokavalio hyvä vaihtoehto silloin, jos edellä mainitut aiheuttavat ongelmia terveyden kannalta. Esimerkiksi kalalle allerginen jättää luonnollisesti kala-aterian väliin ja syö jotain muuta. Jokainen syököön puolestani niin gluteenitonta ja niin maidotonta ruokaa kuin haluaa, mutta miksi sitä tarvitsee julistaa sen kummemmin? Osa maidottomaan ruokavalioon siirtyneistä hehkuttaa vatsan toimivan paljon paremmin ja muutenkin voinnin parantuneen. Kun heiltä kysytään aikaisemmin juotua päivittäistä maitomäärää, on vastauksena usein "pari-kolme litraa päivässä". Eli taas mennään ääripäästä toisen, kuten nykyään kuuluu. Sama leivän ja viljatuotteiden suhteen: ei ruisleipääkään ole ehkä fiksua syödä kymmentä palaa joka aterialla, mutta ei siitä tarvitse kokonaan luopuakaan, jos ei ole esim. keliaakikko.

Mielenkiintoista tässä ilmiössä on se, että ihmiset muuttavat ruokavaliotaan radikaalisti, julistavat sen aikaansaamaa onnea ja autuutta, mutta kuvista päätellen eivät ole sen kummemmassa kunnossa kuin aikaisemminkaan. Unohtuiko kenties liikunta vai onko maidottomalla ja gluteenittomalla ruokavaliolla niin kovassa huudossa päällä, että sitä on pakko hehkuttaa joka tapauksessa? Vuosia takaperin itseäni huvitti kovasti, kun karppauksesta tuli muotia, jonka seurauksena kaupoissa myytiin karppausleipää, voin kysyntä kasvoi kovasti, ja ihmiset kumarsivat karppausmessias Antti Heikkilän kuvalle. Eräällä keskustelupalstalla nuori karppaajamimmi vauhkosi hiilarien epäterveellisyydestä ja tottakai oman ruokavalionsa ylivertaisuudesta. Sama mimmi kuitenkin poltti tupakkaa, biletti kovasti ja treenasi aika vähän. Karppaus oli ja meni, mutta onneksi ruokavaliohurahtajille on vaihtoehtoja tarjolla. Ei muuta kuin kokeilemaan kehon puhdistavaa ruokavaliota! Ja mikään ruokavalio ei toimi, jos joka päivä ei tule vähintään viittä ruokakuvaa Instagramiin. Perheenäiti kertoi siirtyneensä maidottomaan ruokavalioon ja siksi aamukahvikin on munalattea. Hyvä, että munaa on edelleen tarjolla...

                                                                            

Eikö fitnessintoilijoille kelpaa tavallinen kotiruoka?

Olen myös jonkin verran selaillut fitnessmimmien ja bodarien blogeja, ihmetellen kovasti heidän käsitystään monipuolisesta ja terveellisestä ruokavaliosta. Tietysti kaikki eivät ole onneksi yhtä hurahtaneita kuin toiset, mutta varsinkin monilla fitnessintoilijoilla käsitys terveellisestä ja monipuolisesta ruokavaliosta on aika suppea. Pääruokana syödään aina kanaa, riisiä ja parsakaalia, ehkä joskus jauhelihaa. Ymmärrän kyseisten lajien vaativan tiukkaa ruokavaliota kisoihin valmistautuessa, mutta monella offseasonin ruokavalio näyttää yhtä suppealta. Joskus tuntuu hieman huvittavalta, että minä taidan syödä enemmän kasviksia kuin bodarit, jotka hehkuttavat syövänsä puhdasta ja terveellistä ruokaa. Olen aina ihmetellyt sitä, miksi porsaanliha on fitnesspiireissä jonkinlaisessa pannassa. Eihän esim. porsaan sisä- tai ulkofileessä ole edes kovinkaan paljoa rasvaa.

Vaikka tykkään todella paljon hampurilaisista, pizzasta, snägäriruuasta ja mitä hienommista kovan rasvan ja nopeiden hiilareiden yhdistelmistä, myönnän auliisti pitäväni myös perinteisestä kotiruuasta. Nykyään vaikuttaa siltä, että nämä ruuat ovat joidenkin mielestä lähes epäterveellisiä, eikä niitä pitäisi syödä kuin satunnaisesti. Siis sellaiset ruuat kuten siskonmakkarakeitto, nakkikastike, karjalanpaisti ja perunamuusi, makaronilaatikko, hernekeitto, porsaankyljykset, jauhelihakastike ja pasta jne. Toki näilläkin ruuilla saa itsensä lihotettua - milläpä ei saisi. Mutta käsittääkseni liikkuva ihminen voi syödä kyseisiä ruokia ilman kamalaa huolta rapistumisesta, kunhan määrät ovat oikeanlaisia suhteessa kulutukseen. En usko, että kovin moni huippu-urheilija joutuu potemaan huolta lihapullien ja perunoiden syömisestä - vaikka lihapullissa onkin yleensä hieman jauhoja ja perunassa lähes tappavan vaarallista tärkkelystä.

                                                                                 Mieluummin välillä tätä kuin pelkkää kanaa ja riisiä joka päivä!
 

www.kotikokki.net/media/cache/large/recipeimage/large/52d6e261d074a9ec0e0d1389/original.jpg

Urheilu, isänmaallisuus ja historian koukerot

Jääkiekon MM-kilpailut olivat ja menivät, ja kansan suuren enemmistön harmiksi kisat eivät päättyneet toritapaamiseen. Luulen kuitenkin, että pelaajia harmittaa hieman enemmän kuin leijonapaitoihin ja Karjala-lippiksiin sonnustautunutta rahvasta. Onneksi olympialaiset lähestyvät, joten penkkiurheilijat pääsevät pian taas jännittämään, soitetaanko televisiossa Porilaisten marssi suomalaisurheilijan kultamitalin johdosta. Tällä kertaa hyppään pois minulle niin rakkaasta fitnesselämästä ja pohdin isänmaallisuuden, kansallisylpeyden ja hieman historiankin vaikutusta urheiluun liittyen.

Aloitan turinani parilla omakohtaisella kokemuksella: Mika Häkkisen voitettua toisen maailmanmestaruutensa minulta kysyttiin seuraavana päivänä koulussa, katsoinko kilpailun. Kun vastaisin, että en jaksanut herätä (kilpailu kaahailtiin Japanin Suzukassa), sain kuulla luokkakaveriltani olevani maanpetturi. Minä pidin itseäni tuolloin aika isänmaallisena ja pidän edelleenkin, joten hämmästelin kovasti kaverini kommenttia. Tuoreempi tapaus sattui punttisalilla vuoden 2014 talviolympialaisten aikaan. Suomen maajoukkueella oli jokin tärkeä peli edessä, ja suurin osa salilla olleista oli lähtemässä pois, jotta ehtisivät katsomaan ottelua. Eräs heistä kysyikin minulta, enkö aio katsoa lätkää. Vastattuani kieltävästi, sain aika kovan tuomion: "Sä et oo suomalainen!" En vaivaantunut todistelemaan asiaa, koska haluisin keskittyä gainssien hankkimiseen. Jäin kuitenkin pohtimaan tuota väitettä, jota pidän huumorimielessäkin heitettynä aika naurettavana. Ilmeisesti jääkiekko on kohonnut sellaiseen asemaan, että jokaisen suomalaiseksi itsensä mieltävän pitäisi seurata sitä, mikäli katupartionnilta sattuu aikaa jäämään.

Suomen itsenäisyyden alkuvaiheessa sanottiin, että Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi juoksivat Suomen maailmankartalle. Olkoonkin, että maailmankartalla tarkoitettiin tuossa vaiheessa lähinnä läntistä Eurooppaa ja Yhdysvaltoja, en vähättele suomalaisurheilijoiden merkitystä positiivisen Suomi-kuvan luomisessa, jos tuota perin kökköä nykyilmaisua on salittua käyttää. 1920- ja -30-luvuilla etenkin kestävyysjuoksijat olivat varmasti tunnetuimpia suomalaisia ulkomailla. Suomessa urheilumenestyksellä haluttiin näyttää, etteivät suomalaiset olleet mongolien kaltaisia ali-ihmisiä, kuten ruotsalaiset olivat väittäneet (toim. huom. Mongolit ovat kyllä liian kovia ali-ihmisiksi, jos viitteenä käyttää heidän menestystään judossa tai painissa. Ja kyllä, muutkin kuin sakemannit ovat harrastaneet rotuoppia.). Itse asiassa samasta syystä Suomessa pidettiin tärkeänä, että suomalaisnaiset pärjäsivät kauneuskilpailuissa. Suomalaiset pärjäsivät tuolloin vallan mainiosti, esimerkiksi Adolfin olympialaisissa vuonna 1936 suomalaisjuoksijat nappasivat kolmoisvoiton 10 000 metrillä. Menestyksen huumassa sen ajan tunnetuin suomalainen urheiluselostaja Martti Jukola onnitteli Suomen kansaa voitosta. Hänen mielestään Suomen kansa oli siis kasvattanut kyseiset urheilijat, ja he urheilivat ennen kaikkea Suomelle, eivät niinkään itselleen. Vaan osasi muuan Matti Kyllönenkin - Häkkisen voitettua ensimmäisen maailmanmestaruutensa, hehkutti Kyllönen: "Hyvä Suomi, Hyvä Mika!" Valtio (tai järjestelmä) ensin -tyylinen ajatusmaailmahan on edelleen vallaan esim. demokratian ja sananvapauden kehdossa eli Kiinassa. Kiinalaisurheilijoiden menestyshän on täysin kommunistipuolueen ansioita, mutta tyriminen taas kelvottomien urheilijoiden omaa huonoutta. Samanlaista järjestelmäähän noudatettiin aikaisemmin muissakin sosialistisissa paratiiseissa, kuten Neuvostoliitossa ja DDR:ssä.

Ajat ovat muuttuneet Suomessa, enkä usko kauhean monien huippu-urheilijoiden ajattelevan treenatessaan, että he urheilevat vain Suomen maineen takia. Oma kunnianhimo lienee paljon tärkeämpi motivaatiotekijä, vaikka toki edelleen maajoukkue-edustus on kova sana lajissa kuin lajissa. Ei ole erityisen harvinaista, että esim. NHL-pelaajien kieltäytyessä MM-kisapaikasta, ovat jotkut vieläkin valmiita leimaamaan heidät edelleen maanpettureiksi. Ymmärrän ihan hyvin, että ihmisille urheilukilpailut ja suomalaisten menestyminen on tärkeää ja jos se piristää monia, on se vain hyvä juttu. Kuitenkin menestymättömyys varsinkin olympialajeissa kirvoittaa kansalaisilta välillä hyvin tylyjä kommentteja. Moni ei ymmärrä sitä, että monissa lajeissa jo pelkän olympiapaikan nappaaminen on niin kova suoritus, ettei siihen kauhean moni pysty. Toisaalta ihan päinvastaisia esimerkkejäkin on, kuten Suomen maajoukkueen menestyminen curlingissa Torinon olympialaisissa 2006. Laji, joka ei aikaisemmin kiinnostanut ketään, keräsikin paljon suomalaisia television ääreen. Mutta curling-huuma laantui nopeasti, eikä lajista tullut uutta kansallislajia.

Tietyt lajit ovat olleet suomalaisten silmissä sellaisia, joissa menestymistä pidetään erityisen tärkeänä. Jääkiekon lisäksi niitä ovat olleet keihäänheitto, maastohiihto ja mäkihyppy. Koska suomalaisten mäkihyppääjien menestys ei ole ollut vuosikausiin kummoista, vedottiin Suomen kansaan, jotta mäkihyppääjät saisivat rahaa harjoittelua ja varusteita varten. Tällä surkuhupaisalla Kansallistalkoot-hankkeella annettiin ymmärtää, että menestyminen mäkihypyssä on niin helvetin tärkeä asia, että sen vuoksi jokaisen suomalaisen olisi pitänyt tuntea pisto sydämmessään. Vaan mitä mahtoivat monet opintotuella kituuttavat muiden lajien urheilijat ajatella tuosta hankkeesta? Mäkihyppääjät eivät todellakaan ole ainoita urheilulla persnettoa tekeviä urheilijoita tässä maassa. Missä viipyvät kansallistalkoot suomalaisjudokoiden, -vesipalloilijoiden, -kilpasoutajien tai ratapyöräilijoiden avuksi? Kansallistalkoot-hankkeen Kummeli-henkistä huumoriarvoa lisäsise metka tosiasia, ettei projetkilla ollut alkuun edes rahankeräyslupaa. Myöhemmin rahaa onnistuttiin käsittääkseni keräämään, mutta siitä huolimatta menestys mäkihypyssä on ollut laihaa. Joskus olen myös ihmetellyt, miten suuri huoli suomalaisilla jääkiekkotoimittajilla on siitä, tuottaako Suomi enää kovan tason NHL-pelaajia. Hetken mietittyäni olen kuitenkin alkanut ymmärtää heitä - taloudellinen tilanne, turvallisuuspolitiikka, pakolaiskriisi ja lasten ja nuorten liikkumattomuus ovat mitättömiä asioita siihen verrattuna, tuleeko Suomesta enää koskaan Teemu Selänteen kaltaista tähteä. Olen myös joskus törmännyt kommentteihin, joissa vaaditaan huippu-urheilijoiden vapauttamisesta varusmiespalveluksesta siksi, että he edistävät Suomen asiaa jo muutenkin. Mutta samalla perusteella myös esim. klassisen musiikin saralla menestyneet tai nousevan startup-yrityksen nuori perustaja pitäisi vapauttaa. Vai ovatko urheilijoiden tekemiset edelleen tärkeämpiä kuin joidenkin muiden?

                               Kyllä on liikuttavaa. Ihan tulee tippa silmään suomalaisten mäkimiesten ahdingosta.

Osataan sitä muuallakin...

Suomessa on onneksi päästy pitkälti eroon siitä, että urheilukilpailut rinnasteittaisiin tavalla tai toisella (sota)historian tapahtumiin ja täten luotaisiin yleisölle entistä isänmaallisempi fiilis. Välillä meilläkin lipsahtaa, kuten muutama vuosi sitten, jolloin Antero Mertaranta, Juhani "Aurinkokuningas" Tamminen ja muut MTV:n jääkiekkotiimiin kuuluvat puettiin Tuntemattoman sotilaan hengessä jatkosodan aikaisiin univormuihin. Tuo on viimeisin mieleen tuleva kotimainen rimanalitus, jossa historian tapahtumat ja urheilu on tavalla tai toisella rinnastettu. Äskettäin uusinta joka äidin unelmavävyä ja jokaisen tytön märkää unta, eli Patrik Lainetta verrattiin Simo Häyhään, mutta asialla oli kanadalaistoimittaja. Talvi- ja jatkosotien historiassa riittää kovia ukkoja, mutta jääkiekkoilijan tai kenen tahansa urheilijan vertaaminen heihin osoittaa mielestäni typeryyttä. Kyllä, huippu-urheilijat treenaavat kovaa, antavat kaikkensa jne., mutta tavallinen rintamamies koki sodissa niin paljon pahempia asioita, että moiset vertaukset ovat aika hölmöjä. Onneksi silmiini ei ole osunut, että suomalaistoimittajat viljelisivät moisia vertauksia.

Kuten jo muutama kappale sitten mainitsin, käytetään tietyissä valtioissa urheilua vielä tänäkin päivänä osoittamaan järjestelmän tai peräti yksinvaltaisen johtajan erinomaisuutta. Jos Venäjän maajoukkue pelaa jääkiekko-ottelun toukokuun 9. päivä, on se ehdottomasti voitettava, sillä kyseinen päivä on Venäjällä kansallissosialistisesta Saksasta kovalla hinnalla saavutetun voiton muistopäivä. Mutta läntisessäkin Euroopassakin osataan välillä mennä naurettavuuden puolelle. Aikoinaan Englannin hävittyä Saksallle jossain tärkeässä futismatsissa, väitetään Ison-Britannian pääministerin, rautarouva Margaret Thatcherin tokaiseen seuraavasti: "He voittivat meidän kansallispelissämme, mutta me voitimme heidät kahdesti 1900-luvulla heidän kansallispelissään!" Englantilaiset roskalehdet käyttävät edelleen toiseen maailmansotaan viitaavia vertauksia, jos Englanti pelaa Saksaa vastaan arvokisoissa. Osa englantilaisista jalkapallofaneista laulaa edelleen toisen maailmansodan aikaista laulua kymmennestä saksalaisesta pommikoneesta, jotka Kuninkaalliset ilmavoimat ampuivat alas.  Ja jos en muista ihan väärin, teki hollantilainen jalkapalloilija Ruud van Nistelrooy aikamoisen rimanalituksen, kun puhui Saksa-ottelun alla ottelun tärkeydestä toisen maailmansodan tapahtumien takia. Sattuneista syistä on selvää, ettei saksalaisilla ole kauhean hyvä maine ihan jokaisessa Euroopan kolkassa, mutta rajansa kaikella.

Näin lopuksi haluaisin sanoa, että vaikka suomalaisurheilijat menestyisivät kuinka hyvin tahansa maailmalla, en usko sen vaikuttavan kovinkaan paljoa Suomi-kuvaan, enkä juuri lainkaan ulkomaanviennin kasvuun tai muihin tärkeisiin asioihin. Toki suomalaisten menestymisestä saa olla iloinen, mutta asiat kannattaa laittaa oikeisiin mittasuhteisiin.

Pyhän kolminaisuuden rituaali

Perjantaina 13.5.2016 tein salilla yläkroppatreenin, joka sisälsi penkkiä, leukoja, hauisvitkuttelua yms. Treenin jälkeinen pumppi oli käsittämätön - lihakset tuntuivat kasvaneen joka puolelta kuin Pianan kahdeksan tunnin käsitreenillä konsanaan. Nälkä oli myös mahdoton, koska salin jälkeen minun oli kiirehdittävä vääntötreeneihin, söin nopeasti jauhelihaa ja riisiä, eli kunnon bodyruokaa. Tiesin jo tässä vaiheessa, että minun oli otettava kovat keinot käyttöön, jos haluaisin välttää salitreenin ja vääntämisen aiheuttaman katabolian ja hyödyntää illalla rankan pyjamapainin jälkeisen anabolisen ikkunan kunnolla. Siispä jo vääntämään mennessäni tiesin, että hetki olisi mitä oivallisin pyhän kolminaisuuden rituaalille. Siinä missä monet luottavat lihasmassan kasvattamisessa Arnoldin kultaiseen kuusikkoon, luotan minä pyhän kolminaisuuden rituaaliin akuutin kalorivajeen paikkaamiseksi. Sen pidemmittä puheitta tilasin taksin ja pyysin kuskia suuntaamaan isolle kirkolle, olihan edessä ravinteli-ilta.

Pyhän kolminaisuuden rituaali on aloittelijoille sopimaton ruokailusessio erilaisissa pikaruokaloissa. Tällä suunnitelmaan kuului käynti kolmen isoimman Suomessa toimivan hampurilaisketjun kuppilassa. Rituaalin voi suorittaa halutessaan suorittaa myös siten, että käy ensin pizzalla, sitten kebabilla ja lopuksi hampurilaisella jne. Suosittelen pyhän kolminaisuuden rituaalia niille, joiden on vaikea saada kalorit täyteen rankan treenipäivän jälkeen. Kyse ei ole kuitenkaan refeedistä, cheatmealista tai muusta fitnessväen suosimasta herkkuhetkestä, vaan kyseessä on nimensä mukaan harras hetki rasvan ja nopeiden hiilareiden alttarin äärellä. Mutta sen pidemmittä jorinoitta itse tämänkertaisen rituaalin esittelyyn.

Rituaalin ensimmäinen vaihe

 Ensimmäisenä päätin hoitaa alta pois mielestäni heikkolaatuisimman pikaruokalan eli Hesburgerin. Koska Hesburgerin hampurilaiset eivät ole mielestäni kovinkaan kaksisia paksuudeltaan tiskirättiä muistuttavien pihvien takia, päätin hoitaa homman nopeasti alta pois ja tilasin Mega-aterian, juomana tietysti oikeaa kokista, sillä kevytlimut ovat valjun makuisia, eivätkä sovi kalorivajeen täyttämiseen. En joutunut odottamaan hampurilaista, joten pääsin heti torjumaan kataboliaa. Vaikka en ole Hesen fani, täytyy minun myöntää Megahampurilaisen olevan ihan passeli tapa saada kaloreita, etenkin runsaan majoneesin käytön takia. Toisaalta Hesen hampurilaisten suurin miinus on se, että ne maistuvat lähinnä majoneesilta, joka ei kuitenkaan ole mielestäni hampurilaisen tarkoitus. Lisäksi ranskalaiset perunat ovat Hesessä lähes aina ala-arvoisen lötköjä, eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta. Saa nähdä, tappaako joku turkulainen minut, kun rohkenen näin suoraan arvostella heidän ylpeyttään. Olen ikuisesti katkera siitä, että Hesburger aikoinaan osti legendaarisen Carrols-ketjun Keskolta ja ajoi sen hiljalleen alas. Osa lukijoista muistanee mahtavat kaksi Clubia yhden hinnalla -tarjoukset ja Big Carolina -purilaiset.

Rituaalin toinen vaihe

Hoidin Hesen aterian alta pois melko nopeasti ja suuntasin välittömästi läheiseen McDonald's-ravintolaan. Jos luulette minun nauttineen siellä Big Macin tai McFeastin kaltaisen klassikon, erehdytte pahemman kerran. En muista, koska olen viimeksi syönyt kyseisiä hampurilaisia, sillä olen yleensä keskittynyt euron juustopurilaisten mättämiseen. Mutta euron juustot eivät sopineet tähän tarkoitukseen, sillä kaipasin jotain isompaa, mutta yksinkertaisista. Sen takia päädyin Mäkkärin tarjonnan kiistattomaan helmeen, Double Quarter Pounderiin, ateriana tietysti. Tupla-QP:ssa ei ole mitään turhaa, ja koska se ei ole Mäkkärin suosituimpia ruokia, saa sen lähes aina juuri valmistettuna pöytään, kuten tälläkin kertaa. Toki odotteluun menee hetki, mutta pyhän kolminaisuuden rituaalissa ei ole tarkoitus hätäillä. Tupla-QP sopii mainiosti puntti-Pateille, sillä uskoisin sen pihvien sisältävän runsaasti hyvälaatuista eläinproteiinia. Kyseinen hampurilainen on kaikessa yksinkertaisuudessaan oikein mainio, ja se pääsee korkealle, jos joskus teen listan pikaruokaketjujen ruuista. Ranskalaiset olivat parempia kuin Hesessä, joskaan eivät nyt mitään ikimuistoisia elämyksiä. Tämän aterian jälkeen vatsassa painoi hieman, mutta vielä oli mentävä suorittamaan loppuhuipennus.

Rituaalin huipennus

Mäkkärin jälkeen marssin Burger Kingiin. Tässä vaiheessa olo ei ollut enää erityisen nälkäinen, mutta en voinut tyytyä mihinkään pieneen. Niinpä valitsin Double Steakhouse -aterian, ja jälkkäriksi otin ison pirtelön. Koska mahassani oli jo melkoisesti ruokaa kaltaiselleni kynäniskalle, oli aterian syöminen aikamoista taistelua alusta asti niin häpeällistä kuin tuota onkaan myöntää. Kalorivaje oli todennäköisesti jo paikattu, mutta ylpeys ei antanut periksi, joten en jättänyt rituaalia puolitiehen. Sen voin sanoa, että Double Steakhousea syödessäni oli jo hieman äitiä ikävä, eivätkä ranskalaiset meinanneet mennä alas. Ison pirtelön ottaminen jälkkäriksi alkoi kieltämättä vaikuttaa lievähköltä virheeltä. Kuitenkin joskus miehen on tehtävä se, mikä täytyy. Tämän viimeisen ehtoollisen lopuksi olin pakotettu istumaan tovin jos toisenkin Burger Kingin vessassa miettien elämän tarkoitusta. Tunne oli samanlainen kuin syötyäni muutama vuosi sitten heti ison pizzan päälle tuhdin rullakebabin.

Lopuksi

Pyhän kolminaisuuden rituaalin tavoitteena ollut kalorivajeen kurominen umpeen tuli varmasti täytetyksi. Siihen olisi varmasti riittänyt pelkät hampurilaiset, sillä ranskalaiset ja limpparit täyttivät ehkä turhan paljon vatsaa, vieden nautinnon loppuhuipennukseksitarkoitetulta Double Steakhouselta. Olisi kuitenkin ollut aika onnetonta tyytyä vain hampurilaisiin, vaikka ne olisivat todennäköisesti menneet aika helposti alas. Täytyy myös muistaa, että en käynyt vessassa Hesessä ja Mäkkärissä aterioituani, vaikkei tämä minkään Man v. Food -haaste ollutkaan. En väitä tämän olleen kummoinen suoritus, sillä tiedän tyyppejä, joille tämä olisi kevyt iltapala. Mutta tuskin ihan jokainen on valmis tällaiseen säkrifaissiin tehdäkseen sen, ikinä tarvitaan kehittyäkseen (Whatever it takes). Kroppa kävi hieman kuumana tuon suorituksen jälkeen, mutta yllätyksekseni en istunut vessassa loppuiltaa. Jotain varmasti kiinnostaa myös, näkyykö pyhän kolminaisuuden rituaali kropassa vielä seuraavana päivänä. Heille alla kuva noin 14 tuntia rituaalin suorittamisen jälkeen. Eat Fat, Stay Fit!

 

Kova kunto - mitä sillä tarkoitetaan?

Näin kesän kynnyksellä monet sukupuoleen katsomatta yrittävät päästä sellaiseen kuntoon, että rannalla kehtaisi olla ilman kauheaa häpeää omista jenkkakahvoistaan ja alleistaan. Monien salilla puurtavien mielestä mukaan lihaksikkaassa ja rasvattomassa kunnossa oleva henkilö on hyvässä, ellei jopa kovassa kunnossa, mutta onko asia ihan niin yksinkertainen?

 

Ulkonäkö, suorituskyky vai molemmat?

Koska tämä blogi on ennen kaikkea kehonrakennukseen ja fitnessiin keskittyvä lifestyleblogi, otan ensimmäiseksi tarkasteluun noissa piireissä käsittääkseni vallalla olevan käsityksen kovasta kunnosta. Koska kyseisissä lajeissa kunto mitataan vain ja ainoastaan ulkonäön perusteella (pl. vapaaohjelman sisältävä fitness), pitävät niitä seuraavat kovana kuntona jotain ihan muuta kuin esimerkiksi minä. "Se on tosi kovassa kunnossa" tarkoittaa bodarista puhuttaessa sitä, että hän on revityn kireässä kunnossa, eli lihakset erottuvat selkeästi ja perse, olkapäät ja rinta ovat säikeillä. Myös verisuonet erottuvat selvästi. Bikini fitness -kisaajilla kovan kunnon määritelmä on tietysti ihan erilainen. Kärjistäen voisi sanoa, että heidän kovan kuntonsa kriteerinä on vatsan litteys ja timmin pyöreät pakarat. Kuitenkin bodarin ja bikinikisaajan kohdalla on vaikea sanoa, kenen suorituskyky on paras - kuka lavalla olevista on vahvin, nopein tai  ketterin? Tämän takia olisin hyvin varovainen käyttämään ilmaisua "kovassa kunnossa" puhtaasti ulkonäön perusteella arvioitavien lajien kohdalla. Isot ammattilaisbodarit vaikuttavat hengästyvän kovin helposti, joten ovatko he siis kovassa kunnossa? Mielestäni eivät siinä mielessä, miten itse ymmärrän kovan kunnon. Eivät, vaikka he treenaisivat salilla todella kovaa ja tappiin asti.

Kuvassa hallitseva Mr. Olympia Phil Heath. Julmetun kokoinen mörkö, mutta miten mahtaa olla salitreenin ulkopuolisen suorituskyvyn laita?

Urheilulajien kohdalla on luonnollisesti suuria eroja siinä, millaisia ominaisuuksia niissä vaaditaan. Toiset lajit vaativat todella kovaa kestävyyttä, toiset taas painottuvat lyhytkestoisiin räjähtävää voimaa vaativiin suorituksiin. Olympialaisissa juokseva maratoonari on varmasti kovassa kunnossa, kun puhutaan kestävyydestä. Mutta maratoonarit tuskin vetävät kauhean isoja rautoja maasta. Vaikka kestävyysjuoksu on kamalaa rääkkiä, eikä itsestäni olisi siihen, en pidä sitä kauhean monipuolisena kestävyyslajina verrattuna esim. hiihtoon, triathlonista puhumattakaan. En kuitenkaan mene sanomaan, etteivät kestävyysjuoksijat ole kovakuntoisia tyyppejä. Esimerkkinä toisesta ääripäästä voidaan ottaa esille voimanosto. Fredrik Smulter penkkaa hirmuisia rautoja, mutta onko hän muuten kovassa kunnossa? Yksi "kovan kunnon" kriteeri on mielestäni tietynlainen monipuolisuus, mitä tulee kestävyyteen, nopeuteen ja voimaan.

Vaikka usein kritisoin (ja tulen myös jatkossa kritisoimaan) Crossfitiä, myönnän auliisti, että lajin huiput ovat monella tavalla kovakuntoisia tyyppejä. Koska huipputasolla Crossfit-kisat saattavat sisältää kaikkea uinnista painonnostoliikkeisiin, pitää kilpailijoiden hallita monia lajeja kohtalaisen hyvin. Koska itselläni ei ole juuri lainkaan räjähtävyyttä, eikä varsinkaan minkäänlaista motoriikkaa, en varmasti pärjäisi Crossfitissa. Eri asia on, onko mitään järkeä niputtaa niin erilaisia lajeja samaan kilpailuun, varsinkin kilpailijoiden ollessa todella uupuneita. Yhtä kaikki, Rich Froning on varmasti kovakuntoinen heppu. Mutta niin ovat myös kymmenottelijat, kilpasoutajat, painijat ja rugbyn pelaajat, vain muutamia lajeja mainitakseni. Crossfittaajien väittäminen maailman kovakuntoisimmiksi urheilijoiksi on melkoisen kovaa liioittelua - uskon heidän löytyvän edelleen olympialajien piiristä. Toisaalta kaikki kovakuntoiset, hullun lailla treenaavat yksilöt eivät ole edes urheilijoita. Vai mitä sanotte seuraavista porukoista: Special Air Service, Special Boat Squadron, US Navy's Sea, Land and Air Teams, USAF Pararescue, Sayeret Matkal tai 2^e régiment étranger de parachutistes?

Jos urheilijoita arvostellaan bodauskriteerein, mennään monesti metsään. Jotkut jalkapalloilijat ovat aika mitäänsanomattoman kokoisia, jos katsotaan heidän lihasmassaansa. Silti he jaksavat juosta 90 minuuttia helteessä ja saavat potkaistua palloa todella lujaa. Ja lieneekö edes tarpeen puhua huippujalkapalloilijoiden henkisistä paineista? Haluaisitko olla itse vetäjänä rangaistuspotkukilpailuun edenneessä MM-finaalissa, jos epäonnistuminen merkkaisi tappiota? Joskus kuulee irvailtavan telivoimistelijoiden ohuista jaloista, mutta luulen niistä silti löytyvän ihan riittävästi voimaa. Kamppailulajeissa raskaiden sarjojen ottelijat näyttävät joskus enemmän lihapullilta kuin urheilijoilta, mutta yllättäen hekin jaksavat otella täyden ajan ja usein vielä voitokkaasti. Alempana kuvassa on vapaaottelulegenda Fedor Emelianenko, joka ei näyttänyt kovinkaan urheilulliselta, vaan hieman plösöltä, mutta teki silti tuhoisaa jälkeä kehässä. Veikkaan sekä hänen kestävyys- että voimaominaisuuksiensa olleen huomattavasti paremmat kuin monella täydellisessä pillunvonkauskunnossa olevalla shortsibodarilla. En väitä, että ylimääräisestä rasvasta olisi varsinaisesti mitään hyötyä suurimmassa osassa urheilulajeja, mutta urheilijoita ei kannata arvioida pelkästään rasvaprosentin ja lihaksikkuuden perusteella - bodauslavat ovat sitä varten

Jopas on rasvaisessa kunnossa oleva heppu. Eihän hänellä näy edes sixpack. Miten tuo kehtaa olla ilman paitaa, kun ei ole yhtään tatuointiakaan?

Kuntoilijan kova kunto ja treenin monipuolisuus

Olen sen verran pitkään harrastanut onnetonta sunnuntaijumppailuani, että olen törmännyt aika monenlaisiin käsityksiin kovasta treenistä ja siitä, miten kenenkin pitäisi treenata. Osa vannoo pelkän salilla käymisen nimiin, kun taas toisille hyötyliikunta on kaikki kaikessa. Tiedän keski-ikäisiä miehiä, joille voimailutulokset ovat niin tärkeitä, että sen varjolla jätetään kaikki muu liikunta - eräs tällainen sanoi minulle, ettei halua käydä edes kävelemässä, koska silloin tulokset laskevat. Ja en puhu kisaavasta voimanostajasta, vaan viisikymppisestä miehestä, joka käy salilla kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Vaikka tämä herra nostaakin kohtalaisen raskaita romuja maasta, en pidä häntä kovakuntoisena, jos mittarina on yleiskunto. Jokaiselta salilta löytyy myös oman elämänsä bodareita, joille kaikki aerobinen liikunta on kauhistus, koska niiden pelätään vaikuttavan negatiivisesti lihaskasvuun - tai pitäisikö sanoa muodikkaasti, että he pelkäävät gainssien menevän hukkaan. Kuten olen moneen otteeseen sanonut, jokainen treenaa siten kuin itse parhaaksi näkee ja lajeja, joista pitää. Yleiskunnon kannalta olisi kuitenkin hyvä, että salilla treenaavat kuntoilijat tekisivät jotain muutakin, vaikka salitreeni olisikin se ykkösjuttu. En usko kenenkään kehitykselle olevan haittaa uinnista, pyöräilystä tai kevyestä juoksulenkistä pari kertaa viikossa. Lisäksi asiaa voidaan lähestyä siten, että arkielämässä ei ole juurikaan merkitystä sillä, vetääkö maasta 230 kiloa vai 250 kiloa. En usko asialla olevan kovinkaan suurta painoarvoa edes pimperon saamisen kannalta.

Suosittelen tavalliselle salitreenaajalle muutakin liikuntaa jo senkin takia, että mahdollisten loukkaantumisten ja muiden odottamattomien juttujen varalle on jotain muutakin. Itse treenaan kaupungin saleilla, jotka menevät juhlapyhien aikaan muutamaksi päiväksi kiinni. Pelkästään salilla treenaaville nämä ovat hankalia hetkiä. He valittavat, että pyhien takia ei pääse treenaamaan ja he joutuvat pitämään pakon sanelemina treenitaukoa. Heidän mieleensä ei tule mennä ulos loikkimaan rappusia, juoksemaan mäkivetoja, heittelemään kiviä, punnertamaan pururadalta löytyviä tukkeja tms. Aikonaan olin itse pari kuukautta poissa päälajini treeneistä olkapäävamman takia, enkä voinut tehdä yläkroppapunttiakaan. Siispä jalkapuntin lisäksi loikin tuolloin hullun lailla Töölön Kisahallin rappusia ja juoksentelin ulkona. Onko sitten syynä lähes olematon tausta muista harrastuksista vai mielikuvituksen puute tai laiskuus, etteivät monet edes älyä mennä kokeilemaan spurtteja, loikkimisia tai muuta salitreenaamisesta poikkeavaa?

Monia uusia lukijoita varmasti kiinnostaa tietää, olenko omasta mielestäni kovassa kunnossa. Vastaukseni on hyvin lyhyt ja yksinkertainen: en ole. Olen ehkä joskus ollut aika kireässä kunnossa ja jaksanut vääntää vanhan dieselmoottorin lailla, mutta voimatasoni, räjähtävyyteni ja motoriset taitoni ovat sen verran surkealla tasolla, etten kehtaa sanoa olevani tällä hetkellä kovassa kunnossa, varsinkaan pitkään vaivanneen polvivamman jäljiltä. Olen vaan ollut käsittämättömän hullu ja tyhmä, joten olen kyllä saman päivän aikana treenannut neljästi: mäkivetoja, uintia, pyjamapainia ja vielä päälle iltalenkki. Jonkinlainen peruskunto minulla tietysti on, mutta "kova kunto" tarkoittaa minulle täysin eri asiaa. Jos puhutaan ulkonäöllisistä seikoista, en ole Bodaus- tai edes Men's Physique -kriteerien arviotuna kovinkaan häävissä kunnossa, vaikka joidenkin tiedän monien "tavisten" pitävän tämänhetkistä "kuntoani" jo varsin kireänä.

Kirjoittajan vessaselfie 6.5.2016. Tällä kunnolla ei mennä shortsibodauskisoihin eikä juhlita edes Mummotunnelin isossa jaossa, mutta toisaalta pystyn vihdoin jälleen vääntämään, loikkimaan ja juoksemaan vetoja - mistä nautin suunntattomasti viime vuoden pilanneen polvivamman jälkeen. Kova kunto vai ei?

Pianan Riku - YouTuben mörkö

What's up guys? Good fuckin' morning! Today we're gonna blast our fuckin arms! Let's do this fuckin' shit goddamit! Right, babe?

Vastaavilla huudahduksilla on bodypersoona Rich Pianalla tapana aloittaa Bigger by the day -videonsa. Mutta mikä mies tämä YouTuben kautta tunnetuksi tullut mies onkaan? Hän ei ole koskaan kuulunut mystiseen IFBB Pro -veljeskuntaan saati, että hän olisi kilpaillut Arnold Classicissa, Mr. Olympiasta puhumattakaan. Vähänkin YouTuben fitness- ja bodausaiheisia videoita seuranneet ovat hyvin suurella todennäköisyydellä törmänneet tähän heppuun. Pianan äiti oli kehonrakentaja, jonka takia Riku tutustui salipiireihin jo lapsena. Omien sanojensa mukaan hän aloitti bodaamisen niin varhain kuin 11-vuotiaana ja 18-vuotiaana hän siirtyi voiman pimeälle puolelle, aloittaen lisäravinteita vahvempien aineiden käytön. Hänen kilpailumeriittinsä eivät siis ole kovinkaan kummalliset, mutta tästä huolimatta hänestä on tullut yksi tämän hetken tunnetuimpia hahmoja bodausmaailmassa.

Maailman rehellisin bodari?

Pianan Rikun suosio perustunee pitkälti siihen, että hän on puhunut avoimesti siitä, mistä ammattilaiskehonrakentajat vaikenevat tyystin - steroideista, kasvuhormonista insuliinista ja muista lääkekaapin tuotteista. Piana on myös myöntänyt kokeilleensa syntholia, eli surullisenkuuluisaa lihasksiin työnnettävää öljyä, jota jotkut käyttävät isompien lihasten toivossa, mutta yleensä tehden itsestään täysin friikin näköisiä ilmestyksiä. Piana ei ole onneksi ihan Gregg Valentinon kaltainen kummajainen, mutta mielestäni mistään esteettisestä fysiikasta ei hänen kohdallaan voi puhua (mikäli siitä voidaan ylipäätään puhua bodauksen kohdalla). Koska Piana on kertonut avoimesti kuuritteluistaan ja yrittänyt parhaansa mukaan valistaa muita käyttämiensä aineiden sivuvaikutuksista, on hän monen mielestä bodausmaailman rehellisin tyyppi. Lisäksi hän on puhunut suoraan lisäravinnebisneksestä ja kehottanut aloittelevia salihemmoja keskittymään oikean ruuan syömiseen. Tämä siitä huolimatta, että hän on ollut Mutant-nimisen firman mannekiinana ja tuonut markkinoille omaa nimeään kantavan lisäravinnesarjansa.

Mutta onko Piana silti jättänyt jotain kertomatta? Minua enemmän asioihin perehtyneet väittävät, että Pianan lihakset eivät ole vain steroideilla ja kasvuhormoneilla luodut, vaan hän on tunkenut kroppaansa ties mitä täyteaineita. Ja jos katsoo tarkkaan Pianan kasvoja, voi helposti uskoa, että ukko on käynyt plastiikkakirurgin veitsen alla.  Sen verran pärstävärkki on muuttunut kolmen vuoden takaiseen verrattuna. Äänikin on muuttunut vuosien varrella melkoiseksi testokorinaksi ja puhe suorastaan vilisee piip-sanoja. Tällä hetkellä 45-vuotias Riku ei näytä, eikä itse asiassa kuulosta missään nimessä terveeltä ja hyvinvoivalta, mikä on ihan ymmärrettävää hänen kuuritteluhistoriallaan. Kenties hänen olisi syytä hankkia O'Hearnin Miken ankanmunia ikääntymisen vaikutuksia vastaan. Tähän mennessä Riku on yrittänyt pysyä nuorekkaana käyttämällä ghettolippiksiä, värjäämällä hiuksiaan, erivärisillä piilolinsseillä, kaikenlaisilla lävistyksillä ja bling bling -korvakoruilla.

Riku Pianan lisäravinnebrändi on nimeltään "Rich Piana's 5 %". Tuo viisi prosenttia kuvaa hänen elämänfilosofiaasa, jonka mukaan vain viisi prosenttia ihmisistä on valmiita tekemään kaikkensa menestyäkseen valitsemallaan tiellä (Whatever it takes). Piana on koonnut ympärilleen päästä varpaisiin asti tatuoituja muskelimörköjä, joita voimme kutsua leikkisästi 5-prosenttijengiksi. Piana ja hänen henkivartiokaartinsa käyvät jatkuvasti fitnessmessuilla edustamassa tuotteitaan, ja on vain ajan kysymys, milloin me härmäläiset pääsemme tapaamaan tuota treenaamisen ja terveellisten elämäntapojen lähettilästä. Pianan treenit ovat sellaisia, että meidän karjalanpaistilla ja pottumuusilla toimivien pulliasten tuskin kannattaa niitä sellaisenaan kopioida, ja tämän hän sanoo itsekin. Mutta jos jollain on ylimääräistä aikaa, kokeilkaa ihmeessä Pianan kahdeksan tunnin käsitreeniä.

Pianan Riku penkkaa. Huomatkaa duckface, josta Tuksukin olisi kateellinen.

Pianan elämäntyyli vaikuttaa olevan jännä sekoitus paha poika -meininkiä runsaine tatuointeineen ja luksuselämää, johon kuuluu hienot asunnot ja autot. Pikkurahasta Rikulla ei liene puutetta, sillä käsittääkseni hän on tehnyt melkoisen tilin kiinteistöbisneksellä. Rahaa toki pitää ollakin, jos ajelee Maseratilla, Bentleyllä jne. Jos autoon tulee vika, ei Piana tuhlaa aikaa viemällä autoa korjaamolle - hän ostaa samantien upouuden kiesin. Pianan kämppä on myös viimeisen päälle sisustettu ja varustettu. Pianan omien sanojen mukaan hänellä on ase lähes joka huoneessa mahdollisten ei-toivottujen vieraiden varalta. Kaiken kruunaa Pianan islantilaissyntyinen Sara-vaimo, joka on  parikymmentä vuotta Rikua nuorempi. Sara Pianan tissit ovat sellaiset kannut, että niillä saisi ehdottomasti VIP-paikan loppuelämäksi legendaarisesta espoolaisesta Kannunkulma-baarista. Vaikka toisten suurta päivää ei ole kohteliasta arvostella, on minun pakko sanoa, että Rikun ja Saran häät olivat melkoinen huonon maun näytös. Haluaisitko itse mennä naimisiin hihattomassa liivin ja pikkutakin välimuodossa tatuoitujen gorillojen kantaessa sinua nuorikkosi luokse? Mitään kotinhengetärtä Piana ei ole selvästikään ottanut vaimokseen, sillä hänelle tuodaan jatkuvasti isoissa laatikoissa valmisaterioita, jotka sisältävät ns. bodyruokaa. Toivoa sopii, että Richillä on avioehto, sillä muuten eron sattuessa Rich Pianasta tulee Poor Piana, kuten YouTuben kommenttiosioissa on irvailtu. Kannattaa muuten panna merkille, että Piana hakee jatkuvasti pikaruokaa yöllisten salireissujensa jälkeen. Ja vähänkin Pianan juttuja seuranneet tietänevät, että hän syö joka ilta purkin Ben & Jerry's -jäätelöä ennen nukkumaanmenoa. Näillä perustein Piana voisi kuulua Eat Fat Stay Fit -tiimiin!

Joidenkin mielestä Piana on ihailtava tyyppi siksi, että hän tekee mitä haluaa, eikä välitä muiden mielipiteistä. Minusta Pianan videot ovat ajoittain hyvää viihdettä, mutta muuten pidän häntä melko koomisena hahmona, jolla on selvästi pakkomielle olla mahdollisimman iso ja friikin näköinen keinolla millä hyvänsä (ai niin, whatever it takes). Jonkun mielestä on ehkä hienoa, että Piana tekee kaikkensa ollakseen iso, vaikka sitten terveytensä riskeeraten. Itse pidän Pianaa ihailevia jopa kahjompina kuin Pianaa itseään. Jokainen tekee luonnollisesti omat valintansa ja Pianan Riku on selvästi valinnut tiensä - Love It, Kill It.

Huom! Eat Fat Stay Fitin FB-sivut löydät täältä.