Fitnessbuumia toisesta näkökulmasta katsovan entisen himotreenaajan mietteitä ja erilaisia ruokavinkkejä. Ajoittain käsittelyssä myös muu urheilu.

torstai 26. toukokuuta 2016

Urheilu, isänmaallisuus ja historian koukerot

Jääkiekon MM-kilpailut olivat ja menivät, ja kansan suuren enemmistön harmiksi kisat eivät päättyneet toritapaamiseen. Luulen kuitenkin, että pelaajia harmittaa hieman enemmän kuin leijonapaitoihin ja Karjala-lippiksiin sonnustautunutta rahvasta. Onneksi olympialaiset lähestyvät, joten penkkiurheilijat pääsevät pian taas jännittämään, soitetaanko televisiossa Porilaisten marssi suomalaisurheilijan kultamitalin johdosta. Tällä kertaa hyppään pois minulle niin rakkaasta fitnesselämästä ja pohdin isänmaallisuuden, kansallisylpeyden ja hieman historiankin vaikutusta urheiluun liittyen.

Aloitan turinani parilla omakohtaisella kokemuksella: Mika Häkkisen voitettua toisen maailmanmestaruutensa minulta kysyttiin seuraavana päivänä koulussa, katsoinko kilpailun. Kun vastaisin, että en jaksanut herätä (kilpailu kaahailtiin Japanin Suzukassa), sain kuulla luokkakaveriltani olevani maanpetturi. Minä pidin itseäni tuolloin aika isänmaallisena ja pidän edelleenkin, joten hämmästelin kovasti kaverini kommenttia. Tuoreempi tapaus sattui punttisalilla vuoden 2014 talviolympialaisten aikaan. Suomen maajoukkueella oli jokin tärkeä peli edessä, ja suurin osa salilla olleista oli lähtemässä pois, jotta ehtisivät katsomaan ottelua. Eräs heistä kysyikin minulta, enkö aio katsoa lätkää. Vastattuani kieltävästi, sain aika kovan tuomion: "Sä et oo suomalainen!" En vaivaantunut todistelemaan asiaa, koska haluisin keskittyä gainssien hankkimiseen. Jäin kuitenkin pohtimaan tuota väitettä, jota pidän huumorimielessäkin heitettynä aika naurettavana. Ilmeisesti jääkiekko on kohonnut sellaiseen asemaan, että jokaisen suomalaiseksi itsensä mieltävän pitäisi seurata sitä, mikäli katupartionnilta sattuu aikaa jäämään.

Suomen itsenäisyyden alkuvaiheessa sanottiin, että Hannes Kolehmainen ja Paavo Nurmi juoksivat Suomen maailmankartalle. Olkoonkin, että maailmankartalla tarkoitettiin tuossa vaiheessa lähinnä läntistä Eurooppaa ja Yhdysvaltoja, en vähättele suomalaisurheilijoiden merkitystä positiivisen Suomi-kuvan luomisessa, jos tuota perin kökköä nykyilmaisua on salittua käyttää. 1920- ja -30-luvuilla etenkin kestävyysjuoksijat olivat varmasti tunnetuimpia suomalaisia ulkomailla. Suomessa urheilumenestyksellä haluttiin näyttää, etteivät suomalaiset olleet mongolien kaltaisia ali-ihmisiä, kuten ruotsalaiset olivat väittäneet (toim. huom. Mongolit ovat kyllä liian kovia ali-ihmisiksi, jos viitteenä käyttää heidän menestystään judossa tai painissa. Ja kyllä, muutkin kuin sakemannit ovat harrastaneet rotuoppia.). Itse asiassa samasta syystä Suomessa pidettiin tärkeänä, että suomalaisnaiset pärjäsivät kauneuskilpailuissa. Suomalaiset pärjäsivät tuolloin vallan mainiosti, esimerkiksi Adolfin olympialaisissa vuonna 1936 suomalaisjuoksijat nappasivat kolmoisvoiton 10 000 metrillä. Menestyksen huumassa sen ajan tunnetuin suomalainen urheiluselostaja Martti Jukola onnitteli Suomen kansaa voitosta. Hänen mielestään Suomen kansa oli siis kasvattanut kyseiset urheilijat, ja he urheilivat ennen kaikkea Suomelle, eivät niinkään itselleen. Vaan osasi muuan Matti Kyllönenkin - Häkkisen voitettua ensimmäisen maailmanmestaruutensa, hehkutti Kyllönen: "Hyvä Suomi, Hyvä Mika!" Valtio (tai järjestelmä) ensin -tyylinen ajatusmaailmahan on edelleen vallaan esim. demokratian ja sananvapauden kehdossa eli Kiinassa. Kiinalaisurheilijoiden menestyshän on täysin kommunistipuolueen ansioita, mutta tyriminen taas kelvottomien urheilijoiden omaa huonoutta. Samanlaista järjestelmäähän noudatettiin aikaisemmin muissakin sosialistisissa paratiiseissa, kuten Neuvostoliitossa ja DDR:ssä.

Ajat ovat muuttuneet Suomessa, enkä usko kauhean monien huippu-urheilijoiden ajattelevan treenatessaan, että he urheilevat vain Suomen maineen takia. Oma kunnianhimo lienee paljon tärkeämpi motivaatiotekijä, vaikka toki edelleen maajoukkue-edustus on kova sana lajissa kuin lajissa. Ei ole erityisen harvinaista, että esim. NHL-pelaajien kieltäytyessä MM-kisapaikasta, ovat jotkut vieläkin valmiita leimaamaan heidät edelleen maanpettureiksi. Ymmärrän ihan hyvin, että ihmisille urheilukilpailut ja suomalaisten menestyminen on tärkeää ja jos se piristää monia, on se vain hyvä juttu. Kuitenkin menestymättömyys varsinkin olympialajeissa kirvoittaa kansalaisilta välillä hyvin tylyjä kommentteja. Moni ei ymmärrä sitä, että monissa lajeissa jo pelkän olympiapaikan nappaaminen on niin kova suoritus, ettei siihen kauhean moni pysty. Toisaalta ihan päinvastaisia esimerkkejäkin on, kuten Suomen maajoukkueen menestyminen curlingissa Torinon olympialaisissa 2006. Laji, joka ei aikaisemmin kiinnostanut ketään, keräsikin paljon suomalaisia television ääreen. Mutta curling-huuma laantui nopeasti, eikä lajista tullut uutta kansallislajia.

Tietyt lajit ovat olleet suomalaisten silmissä sellaisia, joissa menestymistä pidetään erityisen tärkeänä. Jääkiekon lisäksi niitä ovat olleet keihäänheitto, maastohiihto ja mäkihyppy. Koska suomalaisten mäkihyppääjien menestys ei ole ollut vuosikausiin kummoista, vedottiin Suomen kansaan, jotta mäkihyppääjät saisivat rahaa harjoittelua ja varusteita varten. Tällä surkuhupaisalla Kansallistalkoot-hankkeella annettiin ymmärtää, että menestyminen mäkihypyssä on niin helvetin tärkeä asia, että sen vuoksi jokaisen suomalaisen olisi pitänyt tuntea pisto sydämmessään. Vaan mitä mahtoivat monet opintotuella kituuttavat muiden lajien urheilijat ajatella tuosta hankkeesta? Mäkihyppääjät eivät todellakaan ole ainoita urheilulla persnettoa tekeviä urheilijoita tässä maassa. Missä viipyvät kansallistalkoot suomalaisjudokoiden, -vesipalloilijoiden, -kilpasoutajien tai ratapyöräilijoiden avuksi? Kansallistalkoot-hankkeen Kummeli-henkistä huumoriarvoa lisäsise metka tosiasia, ettei projetkilla ollut alkuun edes rahankeräyslupaa. Myöhemmin rahaa onnistuttiin käsittääkseni keräämään, mutta siitä huolimatta menestys mäkihypyssä on ollut laihaa. Joskus olen myös ihmetellyt, miten suuri huoli suomalaisilla jääkiekkotoimittajilla on siitä, tuottaako Suomi enää kovan tason NHL-pelaajia. Hetken mietittyäni olen kuitenkin alkanut ymmärtää heitä - taloudellinen tilanne, turvallisuuspolitiikka, pakolaiskriisi ja lasten ja nuorten liikkumattomuus ovat mitättömiä asioita siihen verrattuna, tuleeko Suomesta enää koskaan Teemu Selänteen kaltaista tähteä. Olen myös joskus törmännyt kommentteihin, joissa vaaditaan huippu-urheilijoiden vapauttamisesta varusmiespalveluksesta siksi, että he edistävät Suomen asiaa jo muutenkin. Mutta samalla perusteella myös esim. klassisen musiikin saralla menestyneet tai nousevan startup-yrityksen nuori perustaja pitäisi vapauttaa. Vai ovatko urheilijoiden tekemiset edelleen tärkeämpiä kuin joidenkin muiden?

                               Kyllä on liikuttavaa. Ihan tulee tippa silmään suomalaisten mäkimiesten ahdingosta.


Osataan sitä muuallakin...

Suomessa on onneksi päästy pitkälti eroon siitä, että urheilukilpailut rinnasteittaisiin tavalla tai toisella (sota)historian tapahtumiin ja täten luotaisiin yleisölle entistä isänmaallisempi fiilis. Välillä meilläkin lipsahtaa, kuten muutama vuosi sitten, jolloin Antero Mertaranta, Juhani "Aurinkokuningas" Tamminen ja muut MTV:n jääkiekkotiimiin kuuluvat puettiin Tuntemattoman sotilaan hengessä jatkosodan aikaisiin univormuihin. Tuo on viimeisin mieleen tuleva kotimainen rimanalitus, jossa historian tapahtumat ja urheilu on tavalla tai toisella rinnastettu. Äskettäin uusinta joka äidin unelmavävyä ja jokaisen tytön märkää unta, eli Patrik Lainetta verrattiin Simo Häyhään, mutta asialla oli kanadalaistoimittaja. Talvi- ja jatkosotien historiassa riittää kovia ukkoja, mutta jääkiekkoilijan tai kenen tahansa urheilijan vertaaminen heihin osoittaa mielestäni typeryyttä. Kyllä, huippu-urheilijat treenaavat kovaa, antavat kaikkensa jne., mutta tavallinen rintamamies koki sodissa niin paljon pahempia asioita, että moiset vertaukset ovat aika hölmöjä. Onneksi silmiini ei ole osunut, että suomalaistoimittajat viljelisivät moisia vertauksia.

Kuten jo muutama kappale sitten mainitsin, käytetään tietyissä valtioissa urheilua vielä tänäkin päivänä osoittamaan järjestelmän tai peräti yksinvaltaisen johtajan erinomaisuutta. Jos Venäjän maajoukkue pelaa jääkiekko-ottelun toukokuun 9. päivä, on se ehdottomasti voitettava, sillä kyseinen päivä on Venäjällä kansallissosialistisesta Saksasta kovalla hinnalla saavutetun voiton muistopäivä. Mutta läntisessäkin Euroopassakin osataan välillä mennä naurettavuuden puolelle. Aikoinaan Englannin hävittyä Saksallle jossain tärkeässä futismatsissa, väitetään Ison-Britannian pääministerin, rautarouva Margaret Thatcherin tokaiseen seuraavasti: "He voittivat meidän kansallispelissämme, mutta me voitimme heidät kahdesti 1900-luvulla heidän kansallispelissään!" Englantilaiset roskalehdet käyttävät edelleen toiseen maailmansotaan viitaavia vertauksia, jos Englanti pelaa Saksaa vastaan arvokisoissa. Osa englantilaisista jalkapallofaneista laulaa edelleen toisen maailmansodan aikaista laulua kymmennestä saksalaisesta pommikoneesta, jotka Kuninkaalliset ilmavoimat ampuivat alas.  Ja jos en muista ihan väärin, teki hollantilainen jalkapalloilija Ruud van Nistelrooy aikamoisen rimanalituksen, kun puhui Saksa-ottelun alla ottelun tärkeydestä toisen maailmansodan tapahtumien takia. Sattuneista syistä on selvää, ettei saksalaisilla ole kauhean hyvä maine ihan jokaisessa Euroopan kolkassa, mutta rajansa kaikella.

Näin lopuksi haluaisin sanoa, että vaikka suomalaisurheilijat menestyisivät kuinka hyvin tahansa maailmalla, en usko sen vaikuttavan kovinkaan paljoa Suomi-kuvaan, enkä juuri lainkaan ulkomaanviennin kasvuun tai muihin tärkeisiin asioihin. Toki suomalaisten menestymisestä saa olla iloinen, mutta asiat kannattaa laittaa oikeisiin mittasuhteisiin.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Pyhän kolminaisuuden rituaali

Perjantaina 13.5.2016 tein salilla yläkroppatreenin, joka sisälsi penkkiä, leukoja, hauisvitkuttelua yms. Treenin jälkeinen pumppi oli käsittämätön - lihakset tuntuivat kasvaneen joka puolelta kuin Pianan kahdeksan tunnin käsitreenillä konsanaan. Nälkä oli myös mahdoton, koska salin jälkeen minun oli kiirehdittävä vääntötreeneihin, söin nopeasti jauhelihaa ja riisiä, eli kunnon bodyruokaa. Tiesin jo tässä vaiheessa, että minun oli otettava kovat keinot käyttöön, jos haluaisin välttää salitreenin ja vääntämisen aiheuttaman katabolian ja hyödyntää illalla rankan pyjamapainin jälkeisen anabolisen ikkunan kunnolla. Siispä jo vääntämään mennessäni tiesin, että hetki olisi mitä oivallisin pyhän kolminaisuuden rituaalille. Siinä missä monet luottavat lihasmassan kasvattamisessa Arnoldin kultaiseen kuusikkoon, luotan minä pyhän kolminaisuuden rituaaliin akuutin kalorivajeen paikkaamiseksi. Sen pidemmittä puheitta tilasin taksin ja pyysin kuskia suuntaamaan isolle kirkolle, olihan edessä ravinteli-ilta.

Pyhän kolminaisuuden rituaali on aloittelijoille sopimaton ruokailusessio erilaisissa pikaruokaloissa. Tällä suunnitelmaan kuului käynti kolmen isoimman Suomessa toimivan hampurilaisketjun kuppilassa. Rituaalin voi suorittaa halutessaan suorittaa myös siten, että käy ensin pizzalla, sitten kebabilla ja lopuksi hampurilaisella jne. Suosittelen pyhän kolminaisuuden rituaalia niille, joiden on vaikea saada kalorit täyteen rankan treenipäivän jälkeen. Kyse ei ole kuitenkaan refeedistä, cheatmealista tai muusta fitnessväen suosimasta herkkuhetkestä, vaan kyseessä on nimensä mukaan harras hetki rasvan ja nopeiden hiilareiden alttarin äärellä. Mutta sen pidemmittä jorinoitta itse tämänkertaisen rituaalin esittelyyn.

Rituaalin ensimmäinen vaihe


 Ensimmäisenä päätin hoitaa alta pois mielestäni heikkolaatuisimman pikaruokalan eli Hesburgerin. Koska Hesburgerin hampurilaiset eivät ole mielestäni kovinkaan kaksisia paksuudeltaan tiskirättiä muistuttavien pihvien takia, päätin hoitaa homman nopeasti alta pois ja tilasin Mega-aterian, juomana tietysti oikeaa kokista, sillä kevytlimut ovat valjun makuisia, eivätkä sovi kalorivajeen täyttämiseen. En joutunut odottamaan hampurilaista, joten pääsin heti torjumaan kataboliaa. Vaikka en ole Hesen fani, täytyy minun myöntää Megahampurilaisen olevan ihan passeli tapa saada kaloreita, etenkin runsaan majoneesin käytön takia. Toisaalta Hesen hampurilaisten suurin miinus on se, että ne maistuvat lähinnä majoneesilta, joka ei kuitenkaan ole mielestäni hampurilaisen tarkoitus. Lisäksi ranskalaiset perunat ovat Hesessä lähes aina ala-arvoisen lötköjä, eikä tämä kerta tehnyt poikkeusta. Saa nähdä, tappaako joku turkulainen minut, kun rohkenen näin suoraan arvostella heidän ylpeyttään. Olen ikuisesti katkera siitä, että Hesburger aikoinaan osti legendaarisen Carrols-ketjun Keskolta ja ajoi sen hiljalleen alas. Osa lukijoista muistanee mahtavat kaksi Clubia yhden hinnalla -tarjoukset ja Big Carolina -purilaiset.


Rituaalin toinen vaihe


Hoidin Hesen aterian alta pois melko nopeasti ja suuntasin välittömästi läheiseen McDonald's-ravintolaan. Jos luulette minun nauttineen siellä Big Macin tai McFeastin kaltaisen klassikon, erehdytte pahemman kerran. En muista, koska olen viimeksi syönyt kyseisiä hampurilaisia, sillä olen yleensä keskittynyt euron juustopurilaisten mättämiseen. Mutta euron juustot eivät sopineet tähän tarkoitukseen, sillä kaipasin jotain isompaa, mutta yksinkertaisista. Sen takia päädyin Mäkkärin tarjonnan kiistattomaan helmeen, Double Quarter Pounderiin, ateriana tietysti. Tupla-QP:ssa ei ole mitään turhaa, ja koska se ei ole Mäkkärin suosituimpia ruokia, saa sen lähes aina juuri valmistettuna pöytään, kuten tälläkin kertaa. Toki odotteluun menee hetki, mutta pyhän kolminaisuuden rituaalissa ei ole tarkoitus hätäillä. Tupla-QP sopii mainiosti puntti-Pateille, sillä uskoisin sen pihvien sisältävän runsaasti hyvälaatuista eläinproteiinia. Kyseinen hampurilainen on kaikessa yksinkertaisuudessaan oikein mainio, ja se pääsee korkealle, jos joskus teen listan pikaruokaketjujen ruuista. Ranskalaiset olivat parempia kuin Hesessä, joskaan eivät nyt mitään ikimuistoisia elämyksiä. Tämän aterian jälkeen vatsassa painoi hieman, mutta vielä oli mentävä suorittamaan loppuhuipennus.


Rituaalin huipennus


Mäkkärin jälkeen marssin Burger Kingiin. Tässä vaiheessa olo ei ollut enää erityisen nälkäinen, mutta en voinut tyytyä mihinkään pieneen. Niinpä valitsin Double Steakhouse -aterian, ja jälkkäriksi otin ison pirtelön. Koska mahassani oli jo melkoisesti ruokaa kaltaiselleni kynäniskalle, oli aterian syöminen aikamoista taistelua alusta asti niin häpeällistä kuin tuota onkaan myöntää. Kalorivaje oli todennäköisesti jo paikattu, mutta ylpeys ei antanut periksi, joten en jättänyt rituaalia puolitiehen. Sen voin sanoa, että Double Steakhousea syödessäni oli jo hieman äitiä ikävä, eivätkä ranskalaiset meinanneet mennä alas. Ison pirtelön ottaminen jälkkäriksi alkoi kieltämättä vaikuttaa lievähköltä virheeltä. Kuitenkin joskus miehen on tehtävä se, mikä täytyy. Tämän viimeisen ehtoollisen lopuksi olin pakotettu istumaan tovin jos toisenkin Burger Kingin vessassa miettien elämän tarkoitusta. Tunne oli samanlainen kuin syötyäni muutama vuosi sitten heti ison pizzan päälle tuhdin rullakebabin.




Lopuksi


Pyhän kolminaisuuden rituaalin tavoitteena ollut kalorivajeen kurominen umpeen tuli varmasti täytetyksi. Siihen olisi varmasti riittänyt pelkät hampurilaiset, sillä ranskalaiset ja limpparit täyttivät ehkä turhan paljon vatsaa, vieden nautinnon loppuhuipennukseksitarkoitetulta Double Steakhouselta. Olisi kuitenkin ollut aika onnetonta tyytyä vain hampurilaisiin, vaikka ne olisivat todennäköisesti menneet aika helposti alas. Täytyy myös muistaa, että en käynyt vessassa Hesessä ja Mäkkärissä aterioituani, vaikkei tämä minkään Man v. Food -haaste ollutkaan. En väitä tämän olleen kummoinen suoritus, sillä tiedän tyyppejä, joille tämä olisi kevyt iltapala. Mutta tuskin ihan jokainen on valmis tällaiseen säkrifaissiin tehdäkseen sen, ikinä tarvitaan kehittyäkseen (Whatever it takes). Kroppa kävi hieman kuumana tuon suorituksen jälkeen, mutta yllätyksekseni en istunut vessassa loppuiltaa. Jotain varmasti kiinnostaa myös, näkyykö pyhän kolminaisuuden rituaali kropassa vielä seuraavana päivänä. Heille alla kuva noin 14 tuntia rituaalin suorittamisen jälkeen. Eat Fat, Stay Fit!




 

tiistai 10. toukokuuta 2016

Kova kunto - mitä sillä tarkoitetaan?

Näin kesän kynnyksellä monet sukupuoleen katsomatta yrittävät päästä sellaiseen kuntoon, että rannalla kehtaisi olla ilman kauheaa häpeää omista jenkkakahvoistaan ja alleistaan. Monien salilla puurtavien mielestä mukaan lihaksikkaassa ja rasvattomassa kunnossa oleva henkilö on hyvässä, ellei jopa kovassa kunnossa, mutta onko asia ihan niin yksinkertainen?

 

Ulkonäkö, suorituskyky vai molemmat?


Koska tämä blogi on ennen kaikkea kehonrakennukseen ja fitnessiin keskittyvä lifestyleblogi, otan ensimmäiseksi tarkasteluun noissa piireissä käsittääkseni vallalla olevan käsityksen kovasta kunnosta. Koska kyseisissä lajeissa kunto mitataan vain ja ainoastaan ulkonäön perusteella (pl. vapaaohjelman sisältävä fitness), pitävät niitä seuraavat kovana kuntona jotain ihan muuta kuin esimerkiksi minä. "Se on tosi kovassa kunnossa" tarkoittaa bodarista puhuttaessa sitä, että hän on revityn kireässä kunnossa, eli lihakset erottuvat selkeästi ja perse, olkapäät ja rinta ovat säikeillä. Myös verisuonet erottuvat selvästi. Bikini fitness -kisaajilla kovan kunnon määritelmä on tietysti ihan erilainen. Kärjistäen voisi sanoa, että heidän kovan kuntonsa kriteerinä on vatsan litteys ja timmin pyöreät pakarat. Kuitenkin bodarin ja bikinikisaajan kohdalla on vaikea sanoa, kenen suorituskyky on paras - kuka lavalla olevista on vahvin, nopein tai  ketterin? Tämän takia olisin hyvin varovainen käyttämään ilmaisua "kovassa kunnossa" puhtaasti ulkonäön perusteella arvioitavien lajien kohdalla. Isot ammattilaisbodarit vaikuttavat hengästyvän kovin helposti, joten ovatko he siis kovassa kunnossa? Mielestäni eivät siinä mielessä, miten itse ymmärrän kovan kunnon. Eivät, vaikka he treenaisivat salilla todella kovaa ja tappiin asti.

Kuvassa hallitseva Mr. Olympia Phil Heath. Julmetun kokoinen mörkö, mutta miten mahtaa olla salitreenin ulkopuolisen suorituskyvyn laita?


Urheilulajien kohdalla on luonnollisesti suuria eroja siinä, millaisia ominaisuuksia niissä vaaditaan. Toiset lajit vaativat todella kovaa kestävyyttä, toiset taas painottuvat lyhytkestoisiin räjähtävää voimaa vaativiin suorituksiin. Olympialaisissa juokseva maratoonari on varmasti kovassa kunnossa, kun puhutaan kestävyydestä. Mutta maratoonarit tuskin vetävät kauhean isoja rautoja maasta. Vaikka kestävyysjuoksu on kamalaa rääkkiä, eikä itsestäni olisi siihen, en pidä sitä kauhean monipuolisena kestävyyslajina verrattuna esim. hiihtoon, triathlonista puhumattakaan. En kuitenkaan mene sanomaan, etteivät kestävyysjuoksijat ole kovakuntoisia tyyppejä. Esimerkkinä toisesta ääripäästä voidaan ottaa esille voimanosto. Fredrik Smulter penkkaa hirmuisia rautoja, mutta onko hän muuten kovassa kunnossa? Yksi "kovan kunnon" kriteeri on mielestäni tietynlainen monipuolisuus, mitä tulee kestävyyteen, nopeuteen ja voimaan.

Vaikka usein kritisoin (ja tulen myös jatkossa kritisoimaan) Crossfitiä, myönnän auliisti, että lajin huiput ovat monella tavalla kovakuntoisia tyyppejä. Koska huipputasolla Crossfit-kisat saattavat sisältää kaikkea uinnista painonnostoliikkeisiin, pitää kilpailijoiden hallita monia lajeja kohtalaisen hyvin. Koska itselläni ei ole juuri lainkaan räjähtävyyttä, eikä varsinkaan minkäänlaista motoriikkaa, en varmasti pärjäisi Crossfitissa. Eri asia on, onko mitään järkeä niputtaa niin erilaisia lajeja samaan kilpailuun, varsinkin kilpailijoiden ollessa todella uupuneita. Yhtä kaikki, Rich Froning on varmasti kovakuntoinen heppu. Mutta niin ovat myös kymmenottelijat, kilpasoutajat, painijat ja rugbyn pelaajat, vain muutamia lajeja mainitakseni. Crossfittaajien väittäminen maailman kovakuntoisimmiksi urheilijoiksi on melkoisen kovaa liioittelua - uskon heidän löytyvän edelleen olympialajien piiristä. Toisaalta kaikki kovakuntoiset, hullun lailla treenaavat yksilöt eivät ole edes urheilijoita. Vai mitä sanotte seuraavista porukoista: Special Air Service, Special Boat Squadron, US Navy's Sea, Land and Air Teams, USAF Pararescue, Sayeret Matkal tai 2e régiment étranger de parachutistes?

Jos urheilijoita arvostellaan bodauskriteerein, mennään monesti metsään. Jotkut jalkapalloilijat ovat aika mitäänsanomattoman kokoisia, jos katsotaan heidän lihasmassaansa. Silti he jaksavat juosta 90 minuuttia helteessä ja saavat potkaistua palloa todella lujaa. Ja lieneekö edes tarpeen puhua huippujalkapalloilijoiden henkisistä paineista? Haluaisitko olla itse vetäjänä rangaistuspotkukilpailuun edenneessä MM-finaalissa, jos epäonnistuminen merkkaisi tappiota? Joskus kuulee irvailtavan telivoimistelijoiden ohuista jaloista, mutta luulen niistä silti löytyvän ihan riittävästi voimaa. Kamppailulajeissa raskaiden sarjojen ottelijat näyttävät joskus enemmän lihapullilta kuin urheilijoilta, mutta yllättäen hekin jaksavat otella täyden ajan ja usein vielä voitokkaasti. Alempana kuvassa on vapaaottelulegenda Fedor Emelianenko, joka ei näyttänyt kovinkaan urheilulliselta, vaan hieman plösöltä, mutta teki silti tuhoisaa jälkeä kehässä. Veikkaan sekä hänen kestävyys- että voimaominaisuuksiensa olleen huomattavasti paremmat kuin monella täydellisessä pillunvonkauskunnossa olevalla shortsibodarilla. En väitä, että ylimääräisestä rasvasta olisi varsinaisesti mitään hyötyä suurimmassa osassa urheilulajeja, mutta urheilijoita ei kannata arvioida pelkästään rasvaprosentin ja lihaksikkuuden perusteella - bodauslavat ovat sitä varten

Jopas on rasvaisessa kunnossa oleva heppu. Eihän hänellä näy edes sixpack. Miten tuo kehtaa olla ilman paitaa, kun ei ole yhtään tatuointiakaan?

Kuntoilijan kova kunto ja treenin monipuolisuus


Olen sen verran pitkään harrastanut onnetonta sunnuntaijumppailuani, että olen törmännyt aika monenlaisiin käsityksiin kovasta treenistä ja siitä, miten kenenkin pitäisi treenata. Osa vannoo pelkän salilla käymisen nimiin, kun taas toisille hyötyliikunta on kaikki kaikessa. Tiedän keski-ikäisiä miehiä, joille voimailutulokset ovat niin tärkeitä, että sen varjolla jätetään kaikki muu liikunta - eräs tällainen sanoi minulle, ettei halua käydä edes kävelemässä, koska silloin tulokset laskevat. Ja en puhu kisaavasta voimanostajasta, vaan viisikymppisestä miehestä, joka käy salilla kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Vaikka tämä herra nostaakin kohtalaisen raskaita romuja maasta, en pidä häntä kovakuntoisena, jos mittarina on yleiskunto. Jokaiselta salilta löytyy myös oman elämänsä bodareita, joille kaikki aerobinen liikunta on kauhistus, koska niiden pelätään vaikuttavan negatiivisesti lihaskasvuun - tai pitäisikö sanoa muodikkaasti, että he pelkäävät gainssien menevän hukkaan. Kuten olen moneen otteeseen sanonut, jokainen treenaa siten kuin itse parhaaksi näkee ja lajeja, joista pitää. Yleiskunnon kannalta olisi kuitenkin hyvä, että salilla treenaavat kuntoilijat tekisivät jotain muutakin, vaikka salitreeni olisikin se ykkösjuttu. En usko kenenkään kehitykselle olevan haittaa uinnista, pyöräilystä tai kevyestä juoksulenkistä pari kertaa viikossa. Lisäksi asiaa voidaan lähestyä siten, että arkielämässä ei ole juurikaan merkitystä sillä, vetääkö maasta 230 kiloa vai 250 kiloa. En usko asialla olevan kovinkaan suurta painoarvoa edes pimperon saamisen kannalta.

Suosittelen tavalliselle salitreenaajalle muutakin liikuntaa jo senkin takia, että mahdollisten loukkaantumisten ja muiden odottamattomien juttujen varalle on jotain muutakin. Itse treenaan kaupungin saleilla, jotka menevät juhlapyhien aikaan muutamaksi päiväksi kiinni. Pelkästään salilla treenaaville nämä ovat hankalia hetkiä. He valittavat, että pyhien takia ei pääse treenaamaan ja he joutuvat pitämään pakon sanelemina treenitaukoa. Heidän mieleensä ei tule mennä ulos loikkimaan rappusia, juoksemaan mäkivetoja, heittelemään kiviä, punnertamaan pururadalta löytyviä tukkeja tms. Aikonaan olin itse pari kuukautta poissa päälajini treeneistä olkapäävamman takia, enkä voinut tehdä yläkroppapunttiakaan. Siispä jalkapuntin lisäksi loikin tuolloin hullun lailla Töölön Kisahallin rappusia ja juoksentelin ulkona. Onko sitten syynä lähes olematon tausta muista harrastuksista vai mielikuvituksen puute tai laiskuus, etteivät monet edes älyä mennä kokeilemaan spurtteja, loikkimisia tai muuta salitreenaamisesta poikkeavaa?

Monia uusia lukijoita varmasti kiinnostaa tietää, olenko omasta mielestäni kovassa kunnossa. Vastaukseni on hyvin lyhyt ja yksinkertainen: en ole. Olen ehkä joskus ollut aika kireässä kunnossa ja jaksanut vääntää vanhan dieselmoottorin lailla, mutta voimatasoni, räjähtävyyteni ja motoriset taitoni ovat sen verran surkealla tasolla, etten kehtaa sanoa olevani tällä hetkellä kovassa kunnossa, varsinkaan pitkään vaivanneen polvivamman jäljiltä. Olen vaan ollut käsittämättömän hullu ja tyhmä, joten olen kyllä saman päivän aikana treenannut neljästi: mäkivetoja, uintia, pyjamapainia ja vielä päälle iltalenkki. Jonkinlainen peruskunto minulla tietysti on, mutta "kova kunto" tarkoittaa minulle täysin eri asiaa. Jos puhutaan ulkonäöllisistä seikoista, en ole Bodaus- tai edes Men's Physique -kriteerien arviotuna kovinkaan häävissä kunnossa, vaikka joidenkin tiedän monien "tavisten" pitävän tämänhetkistä "kuntoani" jo varsin kireänä.

Kirjoittajan vessaselfie 6.5.2016. Tällä kunnolla ei mennä shortsibodauskisoihin eikä juhlita edes Mummotunnelin isossa jaossa, mutta toisaalta pystyn vihdoin jälleen vääntämään, loikkimaan ja juoksemaan vetoja - mistä nautin suunntattomasti viime vuoden pilanneen polvivamman jälkeen. Kova kunto vai ei?





keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Pianan Riku - YouTuben mörkö

What's up guys? Good fuckin' morning! Today we're gonna blast our fuckin arms! Let's do this fuckin' shit goddamit! Right, babe?

Vastaavilla huudahduksilla on bodypersoona Rich Pianalla tapana aloittaa Bigger by the day -videonsa. Mutta mikä mies tämä YouTuben kautta tunnetuksi tullut mies onkaan? Hän ei ole koskaan kuulunut mystiseen IFBB Pro -veljeskuntaan saati, että hän olisi kilpaillut Arnold Classicissa, Mr. Olympiasta puhumattakaan. Vähänkin YouTuben fitness- ja bodausaiheisia videoita seuranneet ovat hyvin suurella todennäköisyydellä törmänneet tähän heppuun. Pianan äiti oli kehonrakentaja, jonka takia Riku tutustui salipiireihin jo lapsena. Omien sanojensa mukaan hän aloitti bodaamisen niin varhain kuin 11-vuotiaana ja 18-vuotiaana hän siirtyi voiman pimeälle puolelle, aloittaen lisäravinteita vahvempien aineiden käytön. Hänen kilpailumeriittinsä eivät siis ole kovinkaan kummalliset, mutta tästä huolimatta hänestä on tullut yksi tämän hetken tunnetuimpia hahmoja bodausmaailmassa.


Maailman rehellisin bodari?


Pianan Rikun suosio perustunee pitkälti siihen, että hän on puhunut avoimesti siitä, mistä ammattilaiskehonrakentajat vaikenevat tyystin - steroideista, kasvuhormonista insuliinista ja muista lääkekaapin tuotteista. Piana on myös myöntänyt kokeilleensa syntholia, eli surullisenkuuluisaa lihasksiin työnnettävää öljyä, jota jotkut käyttävät isompien lihasten toivossa, mutta yleensä tehden itsestään täysin friikin näköisiä ilmestyksiä. Piana ei ole onneksi ihan Gregg Valentinon kaltainen kummajainen, mutta mielestäni mistään esteettisestä fysiikasta ei hänen kohdallaan voi puhua (mikäli siitä voidaan ylipäätään puhua bodauksen kohdalla). Koska Piana on kertonut avoimesti kuuritteluistaan ja yrittänyt parhaansa mukaan valistaa muita käyttämiensä aineiden sivuvaikutuksista, on hän monen mielestä bodausmaailman rehellisin tyyppi. Lisäksi hän on puhunut suoraan lisäravinnebisneksestä ja kehottanut aloittelevia salihemmoja keskittymään oikean ruuan syömiseen. Tämä siitä huolimatta, että hän on ollut Mutant-nimisen firman mannekiinana ja tuonut markkinoille omaa nimeään kantavan lisäravinnesarjansa.

Mutta onko Piana silti jättänyt jotain kertomatta? Minua enemmän asioihin perehtyneet väittävät, että Pianan lihakset eivät ole vain steroideilla ja kasvuhormoneilla luodut, vaan hän on tunkenut kroppaansa ties mitä täyteaineita. Ja jos katsoo tarkkaan Pianan kasvoja, voi helposti uskoa, että ukko on käynyt plastiikkakirurgin veitsen alla.  Sen verran pärstävärkki on muuttunut kolmen vuoden takaiseen verrattuna. Äänikin on muuttunut vuosien varrella melkoiseksi testokorinaksi ja puhe suorastaan vilisee piip-sanoja. Tällä hetkellä 45-vuotias Riku ei näytä, eikä itse asiassa kuulosta missään nimessä terveeltä ja hyvinvoivalta, mikä on ihan ymmärrettävää hänen kuuritteluhistoriallaan. Kenties hänen olisi syytä hankkia O'Hearnin Miken ankanmunia ikääntymisen vaikutuksia vastaan. Tähän mennessä Riku on yrittänyt pysyä nuorekkaana käyttämällä ghettolippiksiä, värjäämällä hiuksiaan, erivärisillä piilolinsseillä, kaikenlaisilla lävistyksillä ja bling bling -korvakoruilla.

Riku Pianan lisäravinnebrändi on nimeltään "Rich Piana's 5 %". Tuo viisi prosenttia kuvaa hänen elämänfilosofiaasa, jonka mukaan vain viisi prosenttia ihmisistä on valmiita tekemään kaikkensa menestyäkseen valitsemallaan tiellä (Whatever it takes). Piana on koonnut ympärilleen päästä varpaisiin asti tatuoituja muskelimörköjä, joita voimme kutsua leikkisästi 5-prosenttijengiksi. Piana ja hänen henkivartiokaartinsa käyvät jatkuvasti fitnessmessuilla edustamassa tuotteitaan, ja on vain ajan kysymys, milloin me härmäläiset pääsemme tapaamaan tuota treenaamisen ja terveellisten elämäntapojen lähettilästä. Pianan treenit ovat sellaisia, että meidän karjalanpaistilla ja pottumuusilla toimivien pulliasten tuskin kannattaa niitä sellaisenaan kopioida, ja tämän hän sanoo itsekin. Mutta jos jollain on ylimääräistä aikaa, kokeilkaa ihmeessä Pianan kahdeksan tunnin käsitreeniä.

Pianan Riku penkkaa. Huomatkaa duckface, josta Tuksukin olisi kateellinen.



Pianan elämäntyyli vaikuttaa olevan jännä sekoitus paha poika -meininkiä runsaine tatuointeineen ja luksuselämää, johon kuuluu hienot asunnot ja autot. Pikkurahasta Rikulla ei liene puutetta, sillä käsittääkseni hän on tehnyt melkoisen tilin kiinteistöbisneksellä. Rahaa toki pitää ollakin, jos ajelee Maseratilla, Bentleyllä jne. Jos autoon tulee vika, ei Piana tuhlaa aikaa viemällä autoa korjaamolle - hän ostaa samantien upouuden kiesin. Pianan kämppä on myös viimeisen päälle sisustettu ja varustettu. Pianan omien sanojen mukaan hänellä on ase lähes joka huoneessa mahdollisten ei-toivottujen vieraiden varalta. Kaiken kruunaa Pianan islantilaissyntyinen Sara-vaimo, joka on  parikymmentä vuotta Rikua nuorempi. Sara Pianan tissit ovat sellaiset kannut, että niillä saisi ehdottomasti VIP-paikan loppuelämäksi legendaarisesta espoolaisesta Kannunkulma-baarista. Vaikka toisten suurta päivää ei ole kohteliasta arvostella, on minun pakko sanoa, että Rikun ja Saran häät olivat melkoinen huonon maun näytös. Haluaisitko itse mennä naimisiin hihattomassa liivin ja pikkutakin välimuodossa tatuoitujen gorillojen kantaessa sinua nuorikkosi luokse? Mitään kotinhengetärtä Piana ei ole selvästikään ottanut vaimokseen, sillä hänelle tuodaan jatkuvasti isoissa laatikoissa valmisaterioita, jotka sisältävät ns. bodyruokaa. Toivoa sopii, että Richillä on avioehto, sillä muuten eron sattuessa Rich Pianasta tulee Poor Piana, kuten YouTuben kommenttiosioissa on irvailtu. Kannattaa muuten panna merkille, että Piana hakee jatkuvasti pikaruokaa yöllisten salireissujensa jälkeen. Ja vähänkin Pianan juttuja seuranneet tietänevät, että hän syö joka ilta purkin Ben & Jerry's -jäätelöä ennen nukkumaanmenoa. Näillä perustein Piana voisi kuulua Eat Fat Stay Fit -tiimiin!

Joidenkin mielestä Piana on ihailtava tyyppi siksi, että hän tekee mitä haluaa, eikä välitä muiden mielipiteistä. Minusta Pianan videot ovat ajoittain hyvää viihdettä, mutta muuten pidän häntä melko koomisena hahmona, jolla on selvästi pakkomielle olla mahdollisimman iso ja friikin näköinen keinolla millä hyvänsä (ai niin, whatever it takes). Jonkun mielestä on ehkä hienoa, että Piana tekee kaikkensa ollakseen iso, vaikka sitten terveytensä riskeeraten. Itse pidän Pianaa ihailevia jopa kahjompina kuin Pianaa itseään. Jokainen tekee luonnollisesti omat valintansa ja Pianan Riku on selvästi valinnut tiensä - Love It, Kill It.


Huom! Eat Fat Stay Fitin FB-sivut löydät täältä.