Kova kunto - mitä sillä tarkoitetaan?

Näin kesän kynnyksellä monet sukupuoleen katsomatta yrittävät päästä sellaiseen kuntoon, että rannalla kehtaisi olla ilman kauheaa häpeää omista jenkkakahvoistaan ja alleistaan. Monien salilla puurtavien mielestä mukaan lihaksikkaassa ja rasvattomassa kunnossa oleva henkilö on hyvässä, ellei jopa kovassa kunnossa, mutta onko asia ihan niin yksinkertainen?

 

Ulkonäkö, suorituskyky vai molemmat?

Koska tämä blogi on ennen kaikkea kehonrakennukseen ja fitnessiin keskittyvä lifestyleblogi, otan ensimmäiseksi tarkasteluun noissa piireissä käsittääkseni vallalla olevan käsityksen kovasta kunnosta. Koska kyseisissä lajeissa kunto mitataan vain ja ainoastaan ulkonäön perusteella (pl. vapaaohjelman sisältävä fitness), pitävät niitä seuraavat kovana kuntona jotain ihan muuta kuin esimerkiksi minä. "Se on tosi kovassa kunnossa" tarkoittaa bodarista puhuttaessa sitä, että hän on revityn kireässä kunnossa, eli lihakset erottuvat selkeästi ja perse, olkapäät ja rinta ovat säikeillä. Myös verisuonet erottuvat selvästi. Bikini fitness -kisaajilla kovan kunnon määritelmä on tietysti ihan erilainen. Kärjistäen voisi sanoa, että heidän kovan kuntonsa kriteerinä on vatsan litteys ja timmin pyöreät pakarat. Kuitenkin bodarin ja bikinikisaajan kohdalla on vaikea sanoa, kenen suorituskyky on paras - kuka lavalla olevista on vahvin, nopein tai  ketterin? Tämän takia olisin hyvin varovainen käyttämään ilmaisua "kovassa kunnossa" puhtaasti ulkonäön perusteella arvioitavien lajien kohdalla. Isot ammattilaisbodarit vaikuttavat hengästyvän kovin helposti, joten ovatko he siis kovassa kunnossa? Mielestäni eivät siinä mielessä, miten itse ymmärrän kovan kunnon. Eivät, vaikka he treenaisivat salilla todella kovaa ja tappiin asti.

Kuvassa hallitseva Mr. Olympia Phil Heath. Julmetun kokoinen mörkö, mutta miten mahtaa olla salitreenin ulkopuolisen suorituskyvyn laita?

Urheilulajien kohdalla on luonnollisesti suuria eroja siinä, millaisia ominaisuuksia niissä vaaditaan. Toiset lajit vaativat todella kovaa kestävyyttä, toiset taas painottuvat lyhytkestoisiin räjähtävää voimaa vaativiin suorituksiin. Olympialaisissa juokseva maratoonari on varmasti kovassa kunnossa, kun puhutaan kestävyydestä. Mutta maratoonarit tuskin vetävät kauhean isoja rautoja maasta. Vaikka kestävyysjuoksu on kamalaa rääkkiä, eikä itsestäni olisi siihen, en pidä sitä kauhean monipuolisena kestävyyslajina verrattuna esim. hiihtoon, triathlonista puhumattakaan. En kuitenkaan mene sanomaan, etteivät kestävyysjuoksijat ole kovakuntoisia tyyppejä. Esimerkkinä toisesta ääripäästä voidaan ottaa esille voimanosto. Fredrik Smulter penkkaa hirmuisia rautoja, mutta onko hän muuten kovassa kunnossa? Yksi "kovan kunnon" kriteeri on mielestäni tietynlainen monipuolisuus, mitä tulee kestävyyteen, nopeuteen ja voimaan.

Vaikka usein kritisoin (ja tulen myös jatkossa kritisoimaan) Crossfitiä, myönnän auliisti, että lajin huiput ovat monella tavalla kovakuntoisia tyyppejä. Koska huipputasolla Crossfit-kisat saattavat sisältää kaikkea uinnista painonnostoliikkeisiin, pitää kilpailijoiden hallita monia lajeja kohtalaisen hyvin. Koska itselläni ei ole juuri lainkaan räjähtävyyttä, eikä varsinkaan minkäänlaista motoriikkaa, en varmasti pärjäisi Crossfitissa. Eri asia on, onko mitään järkeä niputtaa niin erilaisia lajeja samaan kilpailuun, varsinkin kilpailijoiden ollessa todella uupuneita. Yhtä kaikki, Rich Froning on varmasti kovakuntoinen heppu. Mutta niin ovat myös kymmenottelijat, kilpasoutajat, painijat ja rugbyn pelaajat, vain muutamia lajeja mainitakseni. Crossfittaajien väittäminen maailman kovakuntoisimmiksi urheilijoiksi on melkoisen kovaa liioittelua - uskon heidän löytyvän edelleen olympialajien piiristä. Toisaalta kaikki kovakuntoiset, hullun lailla treenaavat yksilöt eivät ole edes urheilijoita. Vai mitä sanotte seuraavista porukoista: Special Air Service, Special Boat Squadron, US Navy's Sea, Land and Air Teams, USAF Pararescue, Sayeret Matkal tai 2^e régiment étranger de parachutistes?

Jos urheilijoita arvostellaan bodauskriteerein, mennään monesti metsään. Jotkut jalkapalloilijat ovat aika mitäänsanomattoman kokoisia, jos katsotaan heidän lihasmassaansa. Silti he jaksavat juosta 90 minuuttia helteessä ja saavat potkaistua palloa todella lujaa. Ja lieneekö edes tarpeen puhua huippujalkapalloilijoiden henkisistä paineista? Haluaisitko olla itse vetäjänä rangaistuspotkukilpailuun edenneessä MM-finaalissa, jos epäonnistuminen merkkaisi tappiota? Joskus kuulee irvailtavan telivoimistelijoiden ohuista jaloista, mutta luulen niistä silti löytyvän ihan riittävästi voimaa. Kamppailulajeissa raskaiden sarjojen ottelijat näyttävät joskus enemmän lihapullilta kuin urheilijoilta, mutta yllättäen hekin jaksavat otella täyden ajan ja usein vielä voitokkaasti. Alempana kuvassa on vapaaottelulegenda Fedor Emelianenko, joka ei näyttänyt kovinkaan urheilulliselta, vaan hieman plösöltä, mutta teki silti tuhoisaa jälkeä kehässä. Veikkaan sekä hänen kestävyys- että voimaominaisuuksiensa olleen huomattavasti paremmat kuin monella täydellisessä pillunvonkauskunnossa olevalla shortsibodarilla. En väitä, että ylimääräisestä rasvasta olisi varsinaisesti mitään hyötyä suurimmassa osassa urheilulajeja, mutta urheilijoita ei kannata arvioida pelkästään rasvaprosentin ja lihaksikkuuden perusteella - bodauslavat ovat sitä varten

Jopas on rasvaisessa kunnossa oleva heppu. Eihän hänellä näy edes sixpack. Miten tuo kehtaa olla ilman paitaa, kun ei ole yhtään tatuointiakaan?

Kuntoilijan kova kunto ja treenin monipuolisuus

Olen sen verran pitkään harrastanut onnetonta sunnuntaijumppailuani, että olen törmännyt aika monenlaisiin käsityksiin kovasta treenistä ja siitä, miten kenenkin pitäisi treenata. Osa vannoo pelkän salilla käymisen nimiin, kun taas toisille hyötyliikunta on kaikki kaikessa. Tiedän keski-ikäisiä miehiä, joille voimailutulokset ovat niin tärkeitä, että sen varjolla jätetään kaikki muu liikunta - eräs tällainen sanoi minulle, ettei halua käydä edes kävelemässä, koska silloin tulokset laskevat. Ja en puhu kisaavasta voimanostajasta, vaan viisikymppisestä miehestä, joka käy salilla kahdesta kolmeen kertaan viikossa. Vaikka tämä herra nostaakin kohtalaisen raskaita romuja maasta, en pidä häntä kovakuntoisena, jos mittarina on yleiskunto. Jokaiselta salilta löytyy myös oman elämänsä bodareita, joille kaikki aerobinen liikunta on kauhistus, koska niiden pelätään vaikuttavan negatiivisesti lihaskasvuun - tai pitäisikö sanoa muodikkaasti, että he pelkäävät gainssien menevän hukkaan. Kuten olen moneen otteeseen sanonut, jokainen treenaa siten kuin itse parhaaksi näkee ja lajeja, joista pitää. Yleiskunnon kannalta olisi kuitenkin hyvä, että salilla treenaavat kuntoilijat tekisivät jotain muutakin, vaikka salitreeni olisikin se ykkösjuttu. En usko kenenkään kehitykselle olevan haittaa uinnista, pyöräilystä tai kevyestä juoksulenkistä pari kertaa viikossa. Lisäksi asiaa voidaan lähestyä siten, että arkielämässä ei ole juurikaan merkitystä sillä, vetääkö maasta 230 kiloa vai 250 kiloa. En usko asialla olevan kovinkaan suurta painoarvoa edes pimperon saamisen kannalta.

Suosittelen tavalliselle salitreenaajalle muutakin liikuntaa jo senkin takia, että mahdollisten loukkaantumisten ja muiden odottamattomien juttujen varalle on jotain muutakin. Itse treenaan kaupungin saleilla, jotka menevät juhlapyhien aikaan muutamaksi päiväksi kiinni. Pelkästään salilla treenaaville nämä ovat hankalia hetkiä. He valittavat, että pyhien takia ei pääse treenaamaan ja he joutuvat pitämään pakon sanelemina treenitaukoa. Heidän mieleensä ei tule mennä ulos loikkimaan rappusia, juoksemaan mäkivetoja, heittelemään kiviä, punnertamaan pururadalta löytyviä tukkeja tms. Aikonaan olin itse pari kuukautta poissa päälajini treeneistä olkapäävamman takia, enkä voinut tehdä yläkroppapunttiakaan. Siispä jalkapuntin lisäksi loikin tuolloin hullun lailla Töölön Kisahallin rappusia ja juoksentelin ulkona. Onko sitten syynä lähes olematon tausta muista harrastuksista vai mielikuvituksen puute tai laiskuus, etteivät monet edes älyä mennä kokeilemaan spurtteja, loikkimisia tai muuta salitreenaamisesta poikkeavaa?

Monia uusia lukijoita varmasti kiinnostaa tietää, olenko omasta mielestäni kovassa kunnossa. Vastaukseni on hyvin lyhyt ja yksinkertainen: en ole. Olen ehkä joskus ollut aika kireässä kunnossa ja jaksanut vääntää vanhan dieselmoottorin lailla, mutta voimatasoni, räjähtävyyteni ja motoriset taitoni ovat sen verran surkealla tasolla, etten kehtaa sanoa olevani tällä hetkellä kovassa kunnossa, varsinkaan pitkään vaivanneen polvivamman jäljiltä. Olen vaan ollut käsittämättömän hullu ja tyhmä, joten olen kyllä saman päivän aikana treenannut neljästi: mäkivetoja, uintia, pyjamapainia ja vielä päälle iltalenkki. Jonkinlainen peruskunto minulla tietysti on, mutta "kova kunto" tarkoittaa minulle täysin eri asiaa. Jos puhutaan ulkonäöllisistä seikoista, en ole Bodaus- tai edes Men's Physique -kriteerien arviotuna kovinkaan häävissä kunnossa, vaikka joidenkin tiedän monien "tavisten" pitävän tämänhetkistä "kuntoani" jo varsin kireänä.

Kirjoittajan vessaselfie 6.5.2016. Tällä kunnolla ei mennä shortsibodauskisoihin eikä juhlita edes Mummotunnelin isossa jaossa, mutta toisaalta pystyn vihdoin jälleen vääntämään, loikkimaan ja juoksemaan vetoja - mistä nautin suunntattomasti viime vuoden pilanneen polvivamman jälkeen. Kova kunto vai ei?